sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Pupun elämänmuutos

 


Jonathan Franzenin romaanissa Purity Itä-Saksassa syntynyt Andreas rinnastaa internetin ja sosialismin. Yhteistä on ainakin ihmisten valvonta.

"Näytti siltä kuin internettiä olisi ennemminkin hallinnut pelko: epäsuosion ja epäcooliuden pelko, osattomaksi jäämisen pelko, haukutuksi tai unohdutetuksi joutumisen pelko".

Lopultakaan elämässä eivät pärjää ne parhaat, vaan ne jotka näyttävät (en tarkoita ulkonäköä) parhailta, joilla on suuri halu menestyä, jotka verkostoutuvat (inhottava sana) sopivien ihmisten kanssa ja jotka uskovat olevansa hyviä.

Kävin eilen kahvilla Cafe Sarassa luokkakaverini ja hänen tyttärensä kanssa. H opiskeli yhden lukukauden Teksasissa. Hänestä amerikkalaisten ja suomalaisten opiskelijoiden olennainen ero oli siinä, että ensin mainitut eivät pelkää mokaamista. Koulussa opetettiin kammoamaan nimenomaan itsensä nolaamista. Kun opettaja kysyi armokuoleman nimitystä ja vastasin innoissani "Anastasia", niin häpeä ei ole vieläkään hälvennyt.

Annan itselleni puoli vuotta aikaa: jos työtilanne ei helpota, niin etsin muuta tekemistä.

Aion taas muokata käsikirjoitustani ja lähettää sen muutamaan kustantamoon. Muutin eilen tekstin alkua, sillä räväkkä alku on tärkein, luulisin.

Kävin jo toista kertaa Sara Hildenillä katsomassa näyttelyn "Aseina huulipuna ja kyyneleet?". Valitsimme suosikiksemme Stiina Saariston lyijykynätyön Bunny's revenge.

Teen pupun elämänmuutoksen, aran ja hitaan.

6 kommenttia:

mimiplato kirjoitti...

Jos työtilanteen helpottaminen tarkoittaa töitä töissä, niin sun on vaan uskalettava sanoa pomolles, ettet tällaista työtaakkaa jaksa. Parempi on se, että teet vaikka puolet töistäs kuin se että häippäset muualle ja sama viesti hoitajille.

Kiltti Heidi on ehkä ollut liian kiltti. Se tärkein sana oppia on ei.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Voi mikä mainio otsikko!

Räväkkä alku on minusta hyvä ja sellainen, mikä vie suoraan johonkin tilanteeseen. Tämä mielessäni olen elämäkertarinoita väsätessäni aloittanut monesti jollain sitaatilla kesken tärkeän keskustelun.

Joskus on pakko lähteä, jos ei työssä saa tarvitsemaansa muutosta aikaiseksi. Tuokin jo varmaan helpottaa, kun päättää, miten pitkään odottaa.

vappu kirjoitti...

Oiva päätös. Ainut elämä. Mutta varmaan tosiaan myös reilua kertoa tästä muille (esimiehelle), ei välttämättä minään ultimaatumina, vaan valitettavana tosiasiana, johon kyllä voidaan vaikuttaa jos olosuhteita muutetaan inhimillisemmiksi. Myös muille. Jo on aikakin.

Merja kirjoitti...

Olen kerran lähtenyt paskasta työpaikasta. Olin kyllä varma, ettei se olisi puhumalla parantunut, oli ikävä pomo. Myönnän, että nautin, kun irtisanouduin. En ollut vahingoniloinen, vain yllättynyt, kun pomo sai kenkää muutaman kuukauden kuluttua lähdöstäni. En katunut silloin enkä koskaan jälkikäteenkään lähtöäni. Yksi elämä.

Heidi kirjoitti...

Pomo on kohdellut minua reilusti ja sain vuorotteluvapaatakin. En vaan ehdi tehdä töitäni työajan puitteissa.

Työpaikalla on tulossa muutoksia, jotka saattavat helpottaa, mutta on tietysti reilua kertoa suunnitelmistaan, vaikka eipähän tässä mitään selkeää suunnitelmaa vielä ole.

Anonyymi kirjoitti...

Totesin pari vuotta sitten esimiehelle (ja hyvälle työterveyslääkärille), että en ehdi tehdä tällaista työkuormaa,(jota aiemmin pitkään hoiti 2 henkilöä). Olin aidosti hämmästynyt, kun esimieheni ymmärsi täydellisesti ja tunnissa selvitettiin mitkä hommat vaan jätetään tekemättä ja toivotaan, että vedenpasumusta ei vielä tule meidän aikanamme. Lopputulokseen ollaan oltu kummatkin tyytyväisiä, kun ne työt joita ehditään tehdä tehdään hyvin. Näin siis julkishallinnossa (jossa Sipilän mukaan kuulemma on hirveesti löysää). Suosittelen kokeilemaan. T.