Kun lapset vielä asuivat kotona, minulla oli tapana raivota heille ennen kuin edes riisuin takkini ja kenkäni. Huusin eteisen lattialla makaavista vaatteista, margariinirasiasta keittiön pöydällä, banaanin kuorista ja eri puolilla lojuvista sarjakuvalehdistä. Mikä vain kelpasi. Aina löytyi joku sotkuinen yksityiskohta, joka sai päässäni niksahtamaan. En istahtanut hetkeksikään lepäämään vaan ryhdyin heittelemään ruokia jääkaappiin, laitoin pyykkikoneen pyörimään ja ryhdyin samalla jauhelihaa ruskistamaan. Tein vähintään kolmea asiaa yhtä aikaa. Kukaan ei kiittänyt minua.
Nyt kun tulen töistä, kerään postit, riisun takin, silitän Kerttua ja sanon lauhkealla äänellä jotain typerää kuten "Hei kisu, mitä kuuluu". Ei ole ketään kenelle huutaa. Mikään ei ole siirtynyt päivän aikana paikoiltaan. Jos jätän aamulla kahvikupin keittiön pöydälle niin se seisoo siinä vuoren varmasti vielä viideltä.
Kaipaanko niitä huutosessioita? Juu ja ei. Kadun kuitenkin.
Valmistin ruokaa härkäpapuvalmisteesta nimeltään Härkis. Pavut ovat kauniita, mutta tässä Härkiksessä ne on saatettu likaisen harmaaseen sotkuiseen olomuotoon. Härkis maistuu tunkkaiselta. Taidan mielummin syödä papuja kuin jauhelihaa jäljittelevää tuhrua. Helppoahan sitä on käyttää ja voimakkaasti maustettuna pöperö on ihan syötävää ja varmasti ravitsevaa. Jos joku lupaisi, että maailma ihan taatusti pelastuu sitä sotkua syömällä niin voisin uhrautua.
Tuttuni on pyytänyt minua kirjailijavieraaksi erääseen kirjallisuuspiiriin. Tilaisuus järjestetään pitseriassa. On helppoa mennä puhumaan kirjastaan ja itsestään, sillä tietää niistä taatusti enemmän kuin kuulijat. Marraskuussa vierailen kollegojen lukupiirissä. Suhteeni kirjalliseen tuotokseeni heittelee kuin sepsispotilaan kuumekäyrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti