perjantai 9. helmikuuta 2018

Huutoraivo

Ystäväni kysyi minulta, että eikö minua suututa kun olen kasvattanut lapsestani naista ja hänestä tulikin mies. Minun on vaikea edes tavoittaa ajatusta, että voisin olla vihainen lapsen sukupuolikokemuksesta. En ole tietoisesti kasvattanut lapsiani poikana ja tyttönä, mutta olen tehnyt sen varmasti joka tapauksessa hankkiessani heille vaatteita, leluja tai miettiessäni mitä he voisivat harrastaa.

Olen huutanut ja raivonnut lapsilleni, ollut välillä turhautunut väsynyt ja itkuinen. Olen sanonut, että hattu pitää laittaa päähän ja että yhdeltätoista pitää olla kotona ja suuttunut kun he eivät ole totelleet minua. Olen edelleen niin keskenkasvuinen, etten koe kasvattaneeni heitä. Tämä on fraasi, mutta he ovat ihan kiistatta kasvattaneet minua. Ehkä sen kuuluukin mennä niin päin.

Jos sanoo lapsilleen, että pitää olla rehellinen, eikä ole sitä itse, niin sanomiselta menee pohja. Muiden ihmisten esimerkki on varmasti keskeisin, eikä pelkästään se mitä sanotaan. Olen antanut huutoraivohuonoitsetunto esimerkin. Mahdollisesti olen antanut jotain positiivistakin, mutta sitä on vaikeampi arvioida.

5 kommenttia:

Leena Laurila kirjoitti...

Onpa kyllä erikoinen kommentti ystävältä! Vanhemmalle kait on tärkeintä, että lapsi on onnellinen ja se taas edellyttää ennen kaikkea sitä, että ihminen saa olla se mikä on ja ettei tarvitse esittää jotain muuta. Onneksi tässä asiassa sentään otetaan koko ajan edistysaskeleita, vaikka tuntuu että monen asian suhteen ei näy maailmassa paljon valoa.

Heidi kirjoitti...

Ei hän tarkoittanut kysymyksellä mitään pahaa.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Nyökyttelin tätä lukiessa. Minäkin koen vain olleeni lasteni kanssa samassa kodissa, ja he ovat kyllä kasvattaneet minua, kasvattavat vieläkin.
Olen myös lähes varma, että olisin huolissani, jos lapseni kokisi olevansa väärässä sukupuolessa ja päätyisi korjausprosessiin, mutta suuttumusta kokisin niitä kohtaan, jotka eivät mahdollisesti ymmärtäisi häntä.
Luulen, että olet antanut lapsillesi paljonkin positiivista. Ne, jotka ovat varmoja ylivoimaisista kasvattajan taidoistaan, puhuvat tällaista monesti peittääkseen jotain pelkoa siitä, että omat toimet ovat vaikuttaneet lapsiin negatiivisesti.

AilaKaarina kirjoitti...

Kukapa ei olisi huutanut ja jopa raivonnutkin lapselleen / lapsilleen. Siitä on vaikea puhua, sitä on vaikea tunnustaa. Sinä uskalsit. Luultavasti myös tämä päivän nuoret äidit kantavat äitimyytin taakkaa ihan samoin kuin naiset ovat aina kantaneet. Ja millainen se äitimyytin takana oleva nainen saa olla? Luettelo on pitkä ja sisältää vain myönteisiä ilmauksia kuten mm. hellä, ymmärtävä, jaksava ja pahinta: uhrautuva.

Oma äitini on jaksanut loputtomasti kertoa, miten rankkaa hänellä oli, kun ei ollut tämän päivän mukavuuksia ja 5 lasta. Muistan vastanneeni hänelle, että ok, minulla on nämä mukavuudet ja vain 2 lasta, mutta myös sadasti enemmän tietoa siitä, mitkä kaikki tekemiseni tai tekemättä jättämiseni vahingoittavat lasta, lapsiani. Kun Donner haukkuu julkisesti lapsiaan (kieltäen täysin oman poissaolonsa merkityksen lastensa kasvuun ja kehitykseen), sen saattaa jotkut vielä nielaista. Tarkalleen en kylläkään tiedä, kun en ole kauheasti seuraillut. Mutta varjele jos samanlaista julkista mollaamista tekisi nainen, ÄITI! Some olisi täynnä alatyylistä huutoa, solvaamista ja raivoamista.

Heidi kirjoitti...

Minä ihmettelen aina ihmisiä, jotka sanovat, että heillä on ollut onnellinen lapsuus. Minusta lapsena oli monesti pelottavaa kun ei tiennyt asioista, eikä kukaan kertonut. Pelotti, että vanhemmat eroavat, kuolevat tai heistä tulee alkoholisteja. Olin kaiken lisäksi kovin ujo.