Leivoin eilen taatelikakun. Keitin taatelit sokerivedessä ja lisäsin joukkoon 200 gramman voiklimpin. Sen jälkeen vatkasin sekoitusta. Nyt paitani etumusta kirjoo ruskeiden rasvaläikkien rivi. Hyvää tuli kuitenkin. Kuuntelin lauantain toivottuja ja maistelin taatelikakkua. Ensimmäisenä soitettiin Hoosianna ja minä pyyhiskelin silmäkulmiani vaikken erityisen uskonnollinen olekaan. Minut valtasi lievästi melankolinen rauha, lähes onni, vaikka paidassani näkyivät edelleen ruskeat rasvatahrat. Toisaalta niitä ei huomannut kukaan muu kuin minä ja ainoastaan jos vilkaisin peiliin.
Lauantain toivottuja kuunneltiin lapsuudessani mummolassa: ohjelma alkaa klassisella musiikilla ja päättyy iskelmiin. Lapsena odotin viimeisiä levyjä, nyt pidän eniten ensimmäisistä. Ympyrä on sulkeutunut. Eilen harras tunnelma katkesi viimeistään saksalaiseen iskelmään.
Pidän lauantai-illan televisiosarjasta Viimeistä päivää. Se kertoo melanoomaa sairastavasta keski-ikäisestä naisesta, joka ei ole kertonut omaisilleen lähestyvästä kuolemasta. En ole seurannut sarjaa ihan alusta lähtien. Nyt kun olen vähitelleen tutustunut sen henkilöihin olen alkanut pitää heistä. Eilen melanoomaa sairastava nainen vieraili isänsä luona veljensä kanssa ja puhui ensimmäistä kertaa isälleen suoraan. Veli on asettautunut kilpailuyhteiskunnan ulkopuolelle ja matkalla siskokset dyykkasivat ruokaa. Nainen ripotteli äitinsä tuhkan mereen. Voiko olla suurempaa tabua kuin kuolema. Tässäkin aihetta tavallaan piilotellaan.
R kertoi miehensä kuolemasta ja siitä kuinka paljon tuhkaa uurnassa oli. Sitä riitti moneen kohteeseen leviteltäväksi. Muistelen, että jossain Henrik Tikkasen omaelämänkerrallisessa teoksessa taiteilija karisti taksin takapenkillä tupakastaan tuhkaa isänsä uurnaan.Ele oli syvän halveksunnan osoitus.
Aamulehti uutisoi, että joka kymmenes potilas joutuu sairaalahoitonsa aikana hoitovirheen kaltoinkohtelemaksi. Luku tuntuu suurelta, mitenköhän tämä virhe on määritelty? Epäilen, että osa valitettavista virheistä liittyy huonoon tiedonkulkuun. Enää hoitajat eivät pidä raportteja, vaan kaikki kirjataan iki-ihanaiseen potilastietojärjestelmään. Lehdessä kehoitetaan tarkkaavaisuuteen sekä potilaan, että omaisen taholta. Kannattaa kyylätä jatkuvasti töppäilevää henkilökuntaa. Omasta näkökulmastani hoidon onnistumista edistäsi myös se, että potilaat ottaisivat reseptinsä ja lääkelistansa mukaan kun tulevat lääkäriin. Sitäpaitsi olisi hyvä, jos he noudattaisivat hoito-ohjeita tai ainakin kertoisivat, jos eivät noudata. Lopulta meidän on tehtävä parhaamme ja potilas saa tehdä miten haluaa. Hänellä on täysi määräysoikeus itseensä vaikka hänen toimintansa ei meidän mielestämme olisi järkevää. Siitä ei voi valittaa mihinkään vahinkolautakuntaan.
6 kommenttia:
Tämänhetkinen hoitovirhekeskustelu piirtää outoa kuvaa yhdestä kuvitteellisesta absoluuttisen oikeasta tavasta toimia, josta seurauksena olisi täydellinen onnistuminen ja tyytyväinen potilas. Meidän sairaanhoitopiirissämme ei silti vieläkään ole ennustuskäytössä toimivaa kristallipalloa.
Minulle eräs lääkäri sanoi, ettei hän koskaan anna opettajille tarkkoja hoito-ohjeita, kun ne noudattaa niitä niin kirjaimellisesti, jolloin homma menee pyllylleen, koska hoito-ohjeissa aina on otettu huomioon, ettei niitä noudateta täysimääräisesti...
Kaisa: näin on. Jälkikäteen on "helppo" sanoa, miten olisi pitänyt tehdä.
Anonyymi: kyllä ne hoito-ohjeet on tarkoitettu oikeasti noudatettaviksi. Itse lopetan antibioottikuurin heti kun vaivat loppuvat jne.
Anonyymin kuulema toteamus opettajista pitää paikkansa ainakin minun kohdallani. Olen noudattanut kipeään selkääni annettuja ohjeita niin tarkkaan ja liian kanssa, että hyvä tarkoitus on koitunut entistä suuremmaksi kivuksi.
Kiitos tästä blogista, odotan sitä aina innolla.
Kiitos kiittämisestä.
Viimeistä päivää -sarja näkyy myös Yle Areenassa. Niitä jaksoja tosin et enää pääse näkemään mitkä on näkemättä, mutta tämä tiedoksi jos jää jatkossa joku jakso väliin.
Ai niin, tuhkaa ei pitäisi ripotella moneen paikkaan. Mutta kukapa sitä vahtii.
Lähetä kommentti