Hiljentyminen

Luettuani tänään blogia Töölöntorin reunalta hiljennyin miettimään hiljentymistä. Vaikenen kotonani muutenkin, sillä asun yksin (välillä tosin kiroilen ääneen). En halaja hiljaisuuden retriittiä, enkä hiljentymispaikkaa. Suomalainen ei tarvitse erityistä tilaa ollakseen hiljaa: suomalainen hiljentyy mökillä, metsässä ja hississä.

Lähden huomenna Yhdysvaltoihin, jossa ei edes hissi ole vaitonaisuudelle pyhitetty paikka.  Amerikkalaiset ovat small talkissaan voittamattomia. Ärsyttää, että kun joku heistä heittää jonkun humoristisen nokkelan kommentin, ja mietit yhtä nokkelaa vastausta, teet sen turhaan, sillä kun suunnittelet kakaisevasi hienon oivalluksesi toisten ihailtavaksi, niin tilanne on jo auttamattomasti ohi.

Amerikkalainen tippauskulttuuri on yksi kauhun aihe. Kaikenlaiset yleisönpalvelijat hankkivat elantonsa tipeistä. Kampaamossa kuulemma yksi henkilö pesee hiukset (tippi!), toinen leikkaa (tippi!) ja kolmas föönaa (tippi!). En uskaltaisi mennä paikalliseen kampaamoon, pelkäisin jonkun iskevän sakset kaulani läpi (liian pieni tippi!). Taksilla ajaminen on tuskaa: koko matkan joutuu laskemaan prosentteja. Jos kuski näyttää juomarahan jälkeen tyytyväiseltä, olet antanut liikaa, jos nyrpeältä niin hävettää. Tarjoilijat ovat sulaa hunajaa.

Melatoniinit on hankittu. Matkalaukku on pakkaamatta. Lentopelko viipyilee jo mielessä. Tyttäreni sanoi, ettei mitään hätää ole, jos koneessa ei matkusta jääkiekkoilijoita. Onnettomuuskoneissa istuu aina vähintään yksi jääkiekkoilija, yleensä useampia, joskus jopa koko joukkue.