lauantai 19. marraskuuta 2011

Oikeaa aikaa etsimässä

Kun avaan silmäni, Kerttu makaa vieressäni ja hönkii kissanruoan hajuista hengitystä naamalleni. Silmien avaus painaa kissan kehräysnappia. Nousen ylös. Tökkään sormellani Selenan käynnistysnappia ja väännän taustaäänekseni kirjallisuusohjelman, minulla ei ole mitään käsitystä mistä siellä puhutaan. Ohjelma peittää hiljaisuuden.  Ruokin kisun. Ruokin itseni. Sytytän kaksi kynttilää keittiön pöydälle. Tähän aikaan vuodesta kaikki syvälliset ihmiset polttavat kynttilöitä. Istun sohvalla ja pohdin viikonlopun runoa. Istun sohvalla ja mietin mennäkö jumppaan vai kahvilaan. Istun sohvalla ja mietin moneltako menisin kirjoittajien pikkujouluun (ei ole koskaan ennen käynyt siellä). Jos menen liian aikaisin voin joutua johonkin luottamustoimeen, jos liian myöhään, niin joukkoon sulautuminen on vaikeampaa. Oikeaa aikaa ei ole olemassa.

Runon on pakko olla näissä olosuhteissa Anja Erämajaa: (Laulaja paperit, WSOY 2006) Omistettu V:lle ja muille kuorolaulajille.

LAULUTUNTI

Opetan sinut laulamaan. Levitä varpaasi. Kuvittele kantapäistä ja päkiöistä juuret syvälle maan pohjakerroksiin. Kuvittele polvitaipeisiin tomaatit ja lanteillesi pelastusrengas. Kuvittele selkääsi X, rintaasi aukeava viuhka ja barokin korkea tärkkikaulus niskan taakse. Kuvittele että leuka on lakeija ja että nenänpäässä on rasia kumilangalla kiinni. Venytä rasiaa ulospäin, laula siihen. Laula pieneen reikään silmien välissä, siitä valuu loputon virta. Ymmärrä, että olet lumpeenkukka, että pääsi kelluu. Pääsi on heliumpallo, kaikukoppa, klanglåda. Että fraasit ovat palavia nuolia jotka sinkoavat, kuka tietää, kuulijan sydämeen. Jäävät hehkumaan vaikka rakennelmasi sortuu.

2 kommenttia:

mersu kirjoitti...

Kuorolaulanta olisi varmasti tosi hienoa, kun vaan osaisi laulaa. Runoilija kuvaa sitä hienosti.

Heidi kirjoitti...

Sama täällä, en haluiaisi laulaa kuorossa, johon minut huolittaisiin.