Katsoin illalla Ylen Areenasta ohjelman Theroux ja vihatut Phelpsit. Ohjelma kertoi USA:sta ja fundamentalistikristitystä lahkosta, joka on herättänyt vihaa osoittamalla mieltään mm. sotilaiden hautajaisissa. Heidän mielestään ystäväni onnettomuus olisi ollut Jumalan rangaistus, josta he riemuitsisivat. Tsunami ja muut luonnonkatasrofit saivat heidät iloitsemaan: Jumala rankaisi syntisiä. Koko porukka laskeutui suoraan helvetin pätsiin. Lahkon lapset seisoivat tien varressa homojen helvettiin joutumista julistavia banderolleja heilutellen. Seurakunnan johtaja piti juutalaisvihaa uhkuvan puheen. Miltä tuntuu elää elämää, johon ei epäily kuulu? Kaikki on selkeää kuin kirkas pakkaspäivä.
Miksi moista pitää katsoa? Tarina vangitsee, vaikkei haluaisi. Kummallista nähdä uskonlahkolaisten alati hymyyn jähmettyneet naamat. Kun äiti kertoi, ettei ole lastaan nähnyt neljään vuoteen ja että lapsi joutuu helvettiin, niin hänen kasvojaan koristi virne, joka Suomessa nähdään vain lottovoittajan kasvoilla. Lottovoittajan hymy kestää noin viisi sekunttia ja sammuu. Muutenhan muut tulisivat kateellisiksi. Näillä iloinen ilme säilyy ikuisesti.
Eila Roine kertoo 80-vuotis haastattelussaan, että Tampereella saa olla rauhassa: mitä me ny ruvetaan sille puhuun, ei me sitä tunneta. Kävimme aikoinaan katsomassa Kuopion kaupunginteatterissa, kun Vili Auvinen ohjasi jotain Dario Fon näytelmää. Nuorena tyttönä kaukoihastuin ohjaajaan, joka ei ollutkaan kuin Heikki siinä nolossa sarjassa Heikki ja Kaija. Sarjassa ei tapahtunut mitään. Siinä juotiin kahvia. Siitäköhän johtuu, että edelleen pidän elokuvista, joissa ei tapahdu oikein mitään.
Aion tänään leipoa taatelikakun. Huomenna on Lukupiirin pikkujoulu. Täytynee suunnistaa taatelikauppaan.
Toinen viikonlopun runo melkein unohtui, sekin arvioidaan Runoraadissa 27.11. Teoksesta Yhteisessä sateessa. Kuusi unkarilaista runoilijaa, WSOY 2006
Aladár Lászlóffy: PYHÄ PALUU TAKAISIN
Mietin ruumiin katoavaisuutta.
Talvisia keskustelujani varmasta kuolemasta
varmasti kuolevan kanssa, sairasvuoteen
ja kohta lumella katettavan kummun vaiheilla
hän vielä kuuntelee minua, kyselee asioita, odottaa lohdutusta,
ja salaa hän odottaa varmuutta, jonka aavistaa
armeliaista valheista huolimatta.
Mietin ruumiin pysyväisyyttä.
Minulle on jo sama mitä siitä tiedän,
mitä itsestäni, ihmisen kohtalosta ja anatomiasta,
yksisoluisista eliöistä ja solujen jakautumisesta
monisoluisissa, monia monituisia aavistelevissa –
siis hiukan tyhjää enemmän –
istun yhdessä hänen kanssaan, heidän kanssaan, kaikkien kanssa,
täällä tai sitten korkeammalla, lahoavalla
penkillä, vuorenrinteellä, niin kuin hiljaa kolkuttelevassa
henkilöjunassa, ja minä tiedän varmasti, että
syntyessä alkaakin
pyhä paluu takaisin.
6 kommenttia:
Katsoin eilen saman dokumentin tallennuksista.
Haluaisin, että joskus joku tekisi dokumentin Louis Theroux'sta, ihmettelen kerta kerran jälkeen sitä eikö hän ahdistu oman työnsä parissa. Ehkä ei.
Katsoin hänen ohjelmaansa ensimmäistä kertaa. Hän on jonkinlainen sosiaalinen lahjakkuus, joka hyväksytään fundamentalistikristittyjen keskiöön havainnoimaan, vaikka hän sanoi suoraan, ettei usko Jumalaan.
Voi todellakin ihmetellä, mistä tuo viilipyttymäisyys johtuu. Jos se hotellissa sitten potkii seiniä ja huonekaluja, heittelee televisioita ikkunan läpi. Nykyään ne ovat kyllä niin kevytä, ettei niillä lasia taida saada millään rikki.
Olen katsonut varmaan suurimman osan, mitä Yle on viime vuosien aikana näyttänyt, paitsi tietoisesti jätin sen jakson katsomatta missä vieraili jossain pedofiilien vankilassa.
Minulle tämä oli ihan uusi juttu. Ne pedofiilit olisivat minullekin liikaa.
Niin ... jotkut asiat ovat meitä niin lähellä, ettei niitä tahdo huomatakaan.
Yleensäkään ... on vaikea uskoa täydelliseen typeryyteen. Aina välillä kuitenkin, joku jossain, onnistuu yllättämään, lähes täydellisesti, hymyillen.
Lähetä kommentti