Taisteluni

Asun 30-luvun talossa ja asunnossani on pikkuruinen yhdistetty WC ja kylpyhuone. Kylpyhuoneessa tärisee ja mekkaloi pesukone, joka sanoo lingotessaan joko tsunami, tsunami tai Juhani, Juhani, en ole ihan varma kumpaa. Huoneessa on pieni peilikaappi, jonka olen maalannut hopeanvärisellä maalilla, maali varisee ja kaapin valkoinen pohjamaali kuultaa läpi. Koska muuta säilytystilaa ei ole, olen hankkinut metallisen kärryn,  johon on kertynyt kaikenlaista roinaa. Kun otan kärrystä sähköhammasharjan, putoaa deodorantti ja vartalovoide lattialle. Niinpä sain eilen päähäni siivota kärryn. Löysin viisi matkakokoista pulloa hiuslakkaa (peilikaapin päällä oli vielä yksi ja lisäksi siellä seisoi kaksi jättipulloa kyseistä tuotetta), kolme tuubia käsivoidetta (yksi voiteista tuoksuu Raidille), kolme lähes täyttä rullaa hammaslankaa ja mm. kynsinauhaöljyä, jota en edes tiennyt omistavani.

Olen sosiaalinen tyyppi. Ulko-oven lisäksi eristyn ulkomaailmasta toisella ovella, joiden välissä on kapea tyhjä tila. Kun avaan sisemmän oven, saatan kuulla jonkun naapurin liikkuvan porraskäytävässä. Silloin jään odottamaan hetkeksi, jotta säästyn tervehtimiseltä.

Hehkutan taas Knausgårdia. Lueskelen Taisteluni toista osaa ja mietin, miten toisenlainen olisi avioliittoni saattanut olla, jos olisin tienyt tämän kaiken. En edes osaa sanoa onko kirja hyvää kirjallisuutta,  mutta luen sitä ahmien. Monesti hyvät tunteelliset dokumentit ovat koskettavampia kuin fiktiiviset elokuvat. Tiedän, että dokumentit kuten Laulu koti-ikävästä, ovat käsikirjoitettuja ja Knausgårdin kertomus on kaunokirjallinen teos, mutta silti se on  ehdottoman todentuntuinen ja suorastaan koukuttava. Kirja on hyvin runsas (kaikki arkipäiväinen kauppareissuineen ja lattian luuttuamisineen kuvataan tarkkaan), ehkäpä opin jotain, sillä kirjoitan liian tiiviisti. Knausgård paljastaa sellaisia asiota elämästään, joita ei yleensä kerrota, häpeä välillä suorastaa tihkuu kirjan sivuilta. Oma avioliittoni oli myrskyisä, juhlimista, raivoa, pettämistä, mustasukkaisuutta, häpeää, mutta myös iloa ja rakkautta, ainakin alkuun. Knausgårdin kautta palaan sinne omakotitalon yläkertaan, jossa kirjahyllyt oli rakennettu tiilistä ja levyistä ja jonka  lattialle oli aseteltu patjoja ja tyynyjä istumista varten. Muistan  lasten vuoksi valvotut yöt ja kiukun siitä, että toinen kaipasi myös omaa aikaa. Emme me ehkä sitten olleetkaan niin kummallisia, enkä minä enää koe niin suurta syyllisyyttä epäonnistumisesta.