torstai 11. heinäkuuta 2013

Wittgensteiniä laulettuna

Menin taas kovin vastentahtoisesti päivystykseen. Ensin astuin pieneen huoneeseen, jossa päivystäjät mumisevat tietokoneille kylki kyljessä ja valittavat välillä toisilleen kurjaa kohtaloaan. Kaksi kandia istui päät yhdessä potilaan asioita pohtimassa. Kehoitin heitä melko kärkevästi ottamaan omat potilaat ja vihjaisin, että täällä tehdään töitä eikä seurustella. Sitten en voinut itsekään lorvia ja jutella muiden kanssa ja muutenkin harmitti miten pisteliäs olin ollut. Yritin hyvitellä sanomisiani. Karkasin kotiin kuudelta ja nyt väijyn puhelimen avustuksella.

Kotiin polkiessani kuuntelin Arenalta ohjelmaa "Musiikkia ja filosofiaa" tai jotain sinnepäin. Ohjelmaa juontaa miellyttävä M.A.Numminen. Mies kertoi innoittuneensa Ludwig Wittgensteinin teoksesta Tractatus logoco-philosophicus opiskeluaikoinaan 60-luvulla. Hän kuunteli luentoja Wittgensteinin filosofiasta yliopistolla, luennot pidettiin ruotsiksi ja kirja luettiin saksan kielellä. Nummista kuuntelee mielellään, vaikka Wittgensteinin tekstien kuuntelu laulettuna ei ollut minulle yhtä ekstaattinen kokemus kuin Nummiselle vaan välillä suorastaan puuduttava.

Nyt pitää ryhtyä silittämään kolttuja ja sen jälkeen jatkan Knausgårdin Taisteluiden toisen osan kahlaamista. Kirjan myötä tajusin mikä pienten lasten kanssa on raskainta: yksitoikkoisuus. Elämä on päivästä toiseen samanlaista ja herää epäilys, ettei elo helpotu koskaan. Päivät tuntuvat muodostavan loppumattoman jonon. Dominopalat tuossa jonossa näyttävät lähes identtisiltä: pesemistä, pukemista, pyykkiä, vaippoja ja valvottuja öitä. Keittiön lattiaan ja syöttötuoliin on juuttunut puuroa ja äidin vaatteet ovat maidon tahrimat. Sitten jonain uupuneena päivänä huomaat väsymyksestä roikkuvian silmäluomiesi alta: hehän ovat aikuisia. Alat toivoa, että heitä saisi tavata mahdollisimman usein, sillä heidän seurassaan on mukavaa. Saat armon olla pieni osa heidän elämäänsä ja olet siitä murusesta lapsellisen kiitollinen.


5 kommenttia:

hannuhoo kirjoitti...

Odotapas kun he saavat lapsia!

Timo Lampi kirjoitti...

Noin se menee lasten kanssa. Täällä saahaa kumpiki vkl tavata.
Ja ne lapsenlapset, ne ne vast onkii mukavii. :)

AuvoT kirjoitti...

Olen samaa mieltä ylläolevan kanssa. Äkkiä ne kasvaa, vaikka alussa voi tuntua toisin. Kun ajattelee miten kävelemään oppiminen, ensimmäiset hampaat, vaipoista vieroitus yms on, vain alle parin vuoden sisällä, niin eihän se ole aika eikä mikään. Ja kohta menevät kouluun, sitten kohta kaverit on kaikki kaikessa, ja lentävät pesästä. Aika karkaa hirveää vauhtia.

Onneksi siitä voi edes puhua toisten kohtalotoverien kanssa. Tällä aasinsillalla pääsi kätevästi Wittgensteiniin. Nuorena yritin minäkin lukea. Käsitin vain yhden lauseen: "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Viisaasti sanottu, epäilemättä on ansainnut maineensa. Tosin vaimoväki ei ymmärrä ko miehistä viisautta. Ne vaativat puhumaan kaikista asioista, vaikka suurimmat nerot juuri sanoo ettei joka asiaa tartte puhki vatvoa.

Kaisa kirjoitti...

Se pieni huone ei tainnut olla huone ollenkaan vaan oikeastaan tarvikevarasto, johon oli survottu pöytä ja pari tuolia. Jos se on se sama tila, jossa vietin muinoin millennium-keskiyönhetken sanelemassa humalaisen mutta muuten hyväkuntoisen päivystyskävijän tutkimustuloksia?

Ulos tullessani ohikulkeva hoitaja toivotti hyvää uutta vuosituhatta ja ällistyin: "nytkö jo?"

Heidi kirjoitti...

Nyt siellä on jo oikea huone, eikä komero. Siellä on yleensä 5-6 lääkäriä sanelemassa.