perjantai 12. heinäkuuta 2013

Melkein jotain

Olen huolestunut ajan kulusta. Iäkäs isäni  lenkkeilee edelleen, kuuntelee musiikkia ja lukee. Hänellä on ärsyttäviä mielipiteitä. Äiti käy joogassa ja jumpassa. Jumpassa käy kuulemma lähinnä eläkeläisiä, joihin äitini ei itseään oikein laske. He matkustelevat ja osaavat varata netistä istumapaikat lentokoneeseen.

Pelkään, että aikani valuu hukkaan enkä ehdi elää riittävästi. Katsoin tänään kauhistuneena köyryselkäistä naista, joka istui penkillä tavaratalon liukuportaiden vieressä. Hänen suunsa oli auki kuin linnunpojalla. Sellainenko minusta tulee? Nyt on laitettava töpinäksi. Lähden tänään terassille ja kuuntelemaan musiikkia.

Miksi asiat menettävät viehätystään? Joistain asioista pitää aina, kuten hyvästä ruoasta, ystävien seurasta (ainakin useinmiten), kävelystä, elokuvista, musiikista ja kirjoista. Pidin vuosien ajan jumpasta, mutta aloin yhtäkkiä inhota sitä tekopirteyttä, eturivissä epätahtiin liikkuvia aliravittuja naisia, pukukoppeja ja kovaäänistä huonoa musiikkia. Tuosta kaikesta olin nauttinut aiemmin suunnattomasti. Nyt jumppaan kotona, pyöräilen, käyn kerran viikossa työpaikan kuntosalilla (se on heinäkuun kiinni) ja kävelen. Minulla on huono omatunto siitä, etten enää tee grapevinea riviin järjestyneenä.

Väittelin 2008 ja väitöskirjan tekeminen oli hauskinta, mitä olen työelämässä tehnyt. Minusta jopa arkistossa istuminen oli innostavaa, oli hienoa ideoida juttuja kahvikupin ääressä ohjaajan kanssa, joka on myös ystäväni ja odotella hyväksyntää lehdestä. Siihen onnistumisen tunteeseen jäi koukkuun. Sain vielä viime vuonna väännettyä artikkelin hyvään lehteen, mutta se oli työlästä eikä tuottanut enää samanlaista iloa. Toisaalta ymmärsin, ettei minusta koskaan tulisi merkittävää tutkijaa. Nyt pitäisi vääntää enää yksi artikkeli,jotta voisin hakea dosentuuria, se ei kuitenkaan tunnu tavoittelemisen arvoiselta. Tuntisin kuitenkin itseni valedosentiksi, sillä kunnia kuuluu ohjaajille ja tilastomiehelle.

Tuntuisi kiinnostavalta kirjoittaa fiktiivistä tekstiä,mutta mihin tarkoitukseen ja millä ajalla? Olkapääkin on niin kipeä. Sen siitä saa kun ei riittävästi urheile vaan istuu hartiat lysyssä tässä kissan tärvelemässä nojatuolissa ja kirjoittaa tuntemattomille ihmisille siitä, ettei viitsi käydä jumpassa ja leveilee sillä, että voisi melkein olla dosentti, muttei kuitenkaan.

9 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Yksi kollega kirjoitti suuren määrän artikkeleita, muttei hakenut dosentuuria välttyäkseen vastaväittäjäksi tai väitöskirjan esitarkastajaksi joutumiselta. Harkittavaksi vain...

Anonyymi kirjoitti...

Olen aina ajatellut, että lääkäri kun näkee jotain kauheaa, tekee siinä pikaisen diagnoosin eikä kauhistu... ok ymmärrän mitä tarkoitit ajan kulumisesta tosin.

Zepa kirjoitti...

Mutta kun me tykätään sun näistä jutuista. Kirjoittele meille vaan, me luetaan!

Timo Lampi kirjoitti...

Jos joku homma ei tunnu hyvältä tehä, niin miks sitä sitten tekee. Tai jos on pakko tehdä, täytyy ettii joku toinen suunta jolla sitä hommaa lähestyy.

Imurointi on monesta tylsää puuhaa. Mutta kun laittaa soimaan vivaldin neljä vuoden aikaa ja tanssii niin kuin kykenee, on imurointi ihan hauskaa.

Tai mattojen tamppaus: Hutkia voi mattopiiskalla sitä inhottavaa potilasta tai pomoa.

Dosentuuri... jos sen haluais tehä, täytyy etsiä toinen suunta lähestyä. Mutta jos sen teko ei kiinnosta, unoha koko juttu. Ei maailma siihen kaadu, eikä yksikään potilas kuole. :)

Jatka vaan täällä kirjottelua. Luen kaikki mielenkiinnolla, vaikka luvattoman harvoin tulee kommentoitua. :D

xx

Heidi kirjoitti...

Merja: olen miettinyt samaa, siitä seuraisi vain ylimääräistä työtä.

On ihanaa saada kommentteja!

Anonyymi kirjoitti...

Syytä asioiden viehätyksen menettämiselle olen itsekin etsinyt. Onko niin, että lopulta on saanut kaiken siitä nimenomaisesta asiasta ja mielikuvan itsestään tekemässä sitä. Sinua ei esim enää viehätä mielikuva itsestäsi hyppimässä musiikin tahdissa yhtenä toiveenasi ylikuihtunut vartalo.
Olen päätellyt, että kun vanhenee(hah), joidenkin asioiden tärkeys hailenee, ja alkaa miettiä, mikä oikeasti kiinnostaa. Ei jaksa leuhuttaa pelkän leuhuttamisen takia enää. Toisaalta, jos pääsee työkentelemään oikeasti mielenkiintoisten asioiden parissa yhdessä muiden asiaan vihkiytyneiden kanssa, saa itsekin siitä potkua (vrt. väitöskirja). En nyt tiedä, oliko tässä uutta kenellekään..

sorvatar kirjoitti...

Minäkin luen aina kaikki, mitä tänne tulee, olen fani. Mukava kuulla, että pidät ylipäänsä siitä, että kommentoidaan. Tuntemattomat ihmiset on parhaita:) Ehkä tämä palvelee sun luovuutta ja taitoa kirjoittaa sykähdyttävästi, kun meille kirjoitat... Kyllä tuo asioiden siirtäminen on tuttua tai opiskeluun liittyvien asioiden vetkuttaminen. Aika vaan kuluu.

Joskus olen seurannut jotain blogia, jonka kirjoittaja kuoli ja tuntui kuin olisi todella menettänyt läheisen. Nyt melkein pelottaa seurata esim. syöpään sairastuneen blogia.

Daisy kirjoitti...

En osaa sanoa mitään dosentuurista mutta blogistasi on ainakin iloa monelle. Osaat sanoa asian niin osuvasti. Esimerkiksi aikuistuneista lapsista!! Minä ainakin tykkään. Olen tykannyt jo pari vuotta, vaikkei tule rohjettua kommentoimaan.

Enkunalma kirjoitti...

Hei, mina kanssa pistan oman "two pennies worth". Luen kaikki kirjoituksesi ja pidan niista todella paljon. Kertun osuudet ovat meikalaiselle kissaihmiselle todellisia aarteita. Minusta on myos ihana lukea vaikka siita mita se laakarin tyo on ihan sen laakarin nakokulmasta.