Osallistuin eilenkin pikkujouluihin. Kyseessä oli järjestön juhla, johon kaikki tietyn kirjoituskoulutuksen käyneet tai sitä käyvät voivat osallistua. Kaikki juhlijat eivät olleet aiemmin tavanneet toisiaan. Samaa kurssia käyneet ryppääntyivät lähekkäin pitkän pöydän ääreen. Istuin samaisen pöydän tietyllä paikalla viikonloppuisin kolmen vuoden ajan, ensimmäisenä vuonna peräti joka toinen viikonloppu, myöhemmin harvemmin. Oma paikkani ei ollut vapaana.
Juhlissa ei tullut voimakasta yhteisöllisyyden tunnetta. Esittelykierroksella osa mainitsi ammattinsa. Mukana oli toimittaja, historioitsija, opiskelija ja teatteriohjaaja. Luovat ammatit mainittiin helpommin. Oli mukana jo julkaisseitakin kirjailijoita. Runoilija kertoi, että hänen päässään raksuttaa kalorilaskuri. Nainen yritti kynttilän valossa lukea sipsipussin kyljestä perunalastujen energiasisältöä.
Edellisen jo edesmenneen opettajan opetuslapset muistavat aina mainita, että he ovat tuon miehen selvästi ankaramman opetuksen tuotoksia. Käyvät miehen haudallakin, meidän opettajamme sen sijaan voi hyvin ja opettaa edelleen, mikä ei tietysti ole yhtä hienoa. Juhlassa oli yllättäen yksi tuttu, ikäiseni kollega, joka oli syksyllä aloittanut kirjoittajakoulutuksen.
Olen kerran aiemminkin ollut näissä juhlissa. Jokainen tuo omat juomansa ja lahjan, joka on tietysti kirja. Kirjoitetaan lapulle kysymyksiä ja ne jaetaan satunnaistetusti pöydän ympärillä istuville. Neljässä lapussa kysyttiin "Miksi kirjoitat?". Eräälle nuorelle miehelle siunaantui kysymys "Mitä lääkitystä käytät?" "HIV-lääkkeitä", mies sanoi. Se olisi tietysti mahdollista. Kukaan ei sanonut mitään. "Ketä läsnäolijaa haluaisit pussata?" minulta kysyttiin. En kai ketään. Tänä aamuna vasta keksin oikean vastauksen "Tämän kysymyksen kirjoittajaa." On makukysymys haluaako suudella runoilijaa, pitkän vai lyhyen proosan kirjoittajaa vai peräti aforistikkoa.
2 kommenttia:
Luin väsyneenä ensin, että "järjetön juhla". Joskus ne kyllä ovatkin.
Sitä ne usein ovat.
Lähetä kommentti