lauantai 2. toukokuuta 2015

Lauantain esseitä ja esteitä

Vietin perinteistä vappupiknikkiä Tammelassa, pienellä puistokaitaleella, jossa tuskin kukaan on aiemmin juonut kuohuviiniä. Jostan syystä kerrostalojen välissä istuminen alkuun hieman nolotti, tunne hävisi kuohuviinin myötä. Sekalainen porukka nuorempaa ja vanhempaa polvea kokoontui syömään itse valmistettua perunasalaattia, lihapullia, parsaa, lohimössöä, munkkeja (ostettu Pyynikiltä) ja voitaikinanyyttejä, joiden sisälle oli piilotettu suppilovahveroita, kanttarelleja ja herkkusieniä.

Pienestä soittimesta kaikui "Eespäin, eespäin.." Minun päähäni on lapsena paukutettu, ettei ulkona saa soittaa musiikkia, joten jouduin taistelemaan, etten käynyt hiljentämässä vallankumouksen ääntä. Juuri kun olimme asettuneet nauttimaan virvokkeista ja ruoasta, mustamaija ajoi kävelyvauhtia vieritsemme. Nostin käteni ylös antautumisen merkkinä,  mutta putkat olivat ilmeisesti täpötäynnä sillä poliisit tulkitsivat toimeni vilkuttamiseksi.

Kuulin piknikillä jutun naapurista, joka kiinnittelee nuppineulalla keltaisia "post it"- lappuja narulla kuivuvaan pyykkiin. "Valuvaa pyykkiä ei saa kuivattaa kuivaushuoneessa!" oli kiinnitettu ulkona narulla roikkuvaan päiväpeitteeseen.

Lauantaihin kuuluvat "Lauantain toivotut levyt" ja "Lauantaiesseet", joita Hesari julkaisee. Nyt puhe oli kielestä, sen kehittymisestä ja ylipoppilaskirjoituksista. Wikipediassa sanotaan esseen  olevan asiateksti, mutta sen ajatellaan kuitenkin kuuluvan kaunokirjallisuuteen. Essee on pidempi ja perusteellisempi kuin kolumni.

Olen lukenut David Forster Wallacen esseitä suomeksi nimeltä "Hauskaa, muttei koskaan enää", esseet kertovat pornogaalasta, karibian risteilystä, hummerifestivaaleista ja monesta muusta. Lukiessa tulee sellainen olo, että kirjailija inhoaa itseään ainakin jossain määrin. Hän tekeekin myöhemmin itsemurhan. Esseistä nauttiakseen ei tarvitse laajaa sivistystä, kaikkihan meistä ovat jonkinlaisella laivaristellyllä käyneet. Inhoan Wallacen tapaan ristelemistä.

Jonathan Franzenin esseitä on helppo lukea: suomeksi on käännetty "Epämukavuusalue" ja "Yksin ja kaukana". Jälkimmäinen kokoelma johti minut David Forster Wallacen pariin ja olen siitä iloinen. Suomalaisista esseisteistä olen aiemmin lukenut Antti Nyleniä, jonka esseekokoelmilla on kiehtovat nimet:"Vihan ja katkeruuden esseet" ja "Halun ja epäluulon esseet". Pelkään Antti Nyleniä, mutta en kammoa Torsti Lehtistä, jonka tekstit aukenevat melko helposti ja saavat pohtimaan uskoa ja elämän valintoja. Merete Mazzarellan kirjat ovat yhtä kirjan paksuista kiinnostavaa kirjallisuusesseetä.

Nyt pääsen lopulta "Lauantaiesseisiin", jotka eivät siis ole tällä kertaa Hesarin tekstejä vaan Antti Arnkilin mainio esseekokoelma. Tällaiset kirjat ovat ongelmallisia, sillä ne paljastavat lukijan sivistymättömyyden. En ole lukenut ainuttakaan Paavo Rintalan romaania, en nähnyt Zaida Bergrothin "Skavabölen poikia" elokuvana enkä näytelmänä, Dave Grohl on minulle tuntematon suuruus, en ole edes kuullut Partasesta tai Guy Debordin elokuvatuotannosta, jonka Arnkil katsoo yhtenä viikonloppuna kokonaan. Ohjaajan ensimmäinen elokuva "Hurlements en faveur de Sade", tuo mieleen klassikkosadun "Keisarin uudet vaatteet", sillä elokuvan lopussa näytetään kaksikymmentä minuuttia pelkkää pimeyttä. Jotkut lähtevät elokuvateatterista hihitellen, mutta Arnkil pysyy paikallaan ja yrittää antautua taideteokselle.

Reko Lundanin romaanit ja näytelmät ovat minulle tuttuja, joten nautin häntä käsittelevästä tekstistä, olihan kirjailija Arnkilin ystävä. Arnkil epäröi kirjoittaako Lundanin hautajaisissa kokemastaan häpeästä, mutta onneksi kirjoitti.

Esseet ovat kiinnostavimpia silloin kun kirjoittajalla ja lukijalla on asiaan henkilökohtainen suhde. "Lauantaiesseet" sopivat lauantaille, samoin kuin "Lauantain toivotuissa levyissä" edetään vaikeammasta kevyempään. Samalla lukijalle kertyy monenlaista tehtävää: kirjojen lukemista, musiikin kuutelua ja elokuvien katselua.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kadehdittava piknik. Siis kadehdin.

Åboriginal

Outo Paimen kirjoitti...

Kadehdin ihmisiä jotka kykenevät lukemaan koska mä kadotin oman lukukykyni linnareissulla. En tiedä johtuiko se siitä ettei eristyssellissä (väkivaltapuoli, 23h sellissä) ollut mitään muutakaan tekemistä kuin lukeminen ja niitä kirjoja meni tolkuttomasti.
Luin ennen tuomiotakin aika paljon mutta enää en pysty ja se on omituinen juttu; keskittymiskykyä löytyy vaikka mihin mutta lukemiseen ei.

Anonyymi kirjoitti...

Milloin tämä tälläinen vappupiknik oikein pulpahti pikku Suomenmaahan? Ei minun Suomielämäni aikana sellaista ollut. Juhlittiin vapunaattona ja vappuna marssittiin ja mentiin simalle korkeintaan.
Olin kerran 1990-luvun alussa Hesassa juuri vapun aikoihin 18 vuoden Suomesta poissaolon jälkeen. Me kaahot menimme kävelylle Ullanlinnan maisemiin. Kävelimme koira sylissä ja vastailimme lapsiemme kysymyksiin miksi siellä oli niin roskaista ja miksi ihmiset käyttäytyivät kuten silloin käyttäytyivät.