maanantai 29. kesäkuuta 2015

Päiväuni

Nukuin ylipitkät päiväunet. En koskaan näe unia päiväsaikaan. Päiväunilla suupielestä noruu sylkeä tyynylle ja poskeen painuu ruttuinen jälki. Milloinkaan ei nukuta yhtä hyvin kuin päivällä. Päivällä ei tarvitse vaihtaa kylkeä, vaan voi maata vaikka selällään kuin vastasyntynyt vauva, jota kukaan ei käy kääntämässä.

Herättyäni minua hävetti. Temppuilin tänään hoitajille kuin pieni lapsi äidilleen. Nyyhkin hiljaa huoneessani, sillä kaikki tuntui epäreilulta. Minulle oli laitettu (mielestäni) liikaa töitä, toisin sanoen en selvinnyt niistä säällisessä ajassa, jota usein työajaksi kutsutaan. Istuin vielä pöytäni ääressä kun kuulin, että joku napsautti valot työpaikan käytävältä. Olisi tehnyt mieleni rynnätä huoneesta ja huutaa "Minä olen vielä täällä, älkää jättäkö! Äiti, isi!"

Minulla on uusi strategia: sanon potilaille "Voidaanko sinutella?" En kysy asiaa sellaisilta, joita itsestäänselvästi kuuluu sinutella vaan iäkkäiltä ihmisiltä. Kaikki sanovat "Kyllä se sopii" ja teitittelevät minua. 

Unettoman nukkumisen jälkeen kaivoin kirjastosta lainaamani Fernando Pessoan runokokoelman esille:

"En ole mitään.
 Minusta ei koskaan tule mitään.
 En jaksa haluta olla mitään.
 Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat."

3 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Olen muuten samaa mieltä Pessoan kanssa paitsi että minussa on vain niitä omituisia unelmia eikä niitäkään läheskään kaikkia, niin että palapeli jää aina vajaaksi.

Timo Lampi kirjoitti...

Meillä päiväunia sanotaan kuola-uniks.

Ana kirjoitti...

Kyllä! Päiväunille nukahdetan helposti ja jatketaan liikkumatta kunnes herätään. Mielellään kissa kainalossa tää operaatio.

Mutta mä näen kyllä pahimmat painajaiset just päikyillä. Tiiä sit miksi.