maanantai 1. kesäkuuta 2015

Uni

Heräsin viideltä, jonka jälkeen nukahdin uudestaan. Näin uudelleen nukahdettuani unta, jossa kadotin Visa-korttini ja menin naimisiin. Minun oli määrä muuttaa aviomieheni kanssa taloon, josta olen onnekseni päässyt vuosia sitten eroon. Vaikka talo myytiin pilkkahintaan, olimme tyytyväisiä.

Talo seisoi pienessä kylässä hiekkatien varrella kuin liikaa syönyt rintamamiestalo. Talvisin putket jäätyivät ja tuulikaapin kattoa koristivat kesät talvet tummat laikut. Tunnistan edelleen kaupan kassajonosta hajusta ihmispolot, jotka asuvat hometalossa.

Taloa ympäröi suuri piha, jonka istutukset kurjistuivat hoidossamme. Talon takana olevalle kasvimaalle T kylvi parsaa, josta emme koskaan saaneet syötävää. Parsa ei olekaan kasvi, joka kylvetään keväällä ja syödään syksyllä, vaan sen kasvatus kestää useamman vuoden. Kylvimme pinaattia, jota kasteltiin, harvennettiin ja kitkettiin hartaasti. Laitoin tuntien ja viikkojen aherruksen tuloksesta yhden oivallisen aterian. Papujen ja kesäkurpitsojen kasvatus onnistui kaikkein parhaiten. Kesäkurpitsat piti poimia vikkelään, ennenkuin ne ehtivät lihoa ranskanbuldoggin kokoisiksi. Keitin ihanaa mössöä sipulista, kesäkurpitsasta, tomaatista, valkosipulista, pavuista ja basilikasta. Siitä riitti moneen pataan, keittoon ja pastakastikkeeseen.

Talon alla lymysi kellari, jossa T kasvatti herkkusieniä.Niistä, toisin kuin kesäkurpitsoista ei tullut kuin nuppineulan pään kokoisia.

Toisessa naapurissamme asui hevonen (ihmisten lisäksi) ja toisella puolella ihana uusioperhe, joka oikeasti osasi juhlia! Sen parempia juhlijoita saa etsiä, eikä löydä, se on varma. J soitti kitaraa ja lauloimme kasan Toivelaulukirjoja läpi. Nauroimme niin, että seuraavana päivänä pään lisäksi vatsalihakset olivat kipeät.

Teimme lasten kanssa retkiä tontin alapäässä virtaavan puron ryteikköiseen rantaan. Purosta sai rapuja.

Olen kirjoittanut aiemminkin talosta ja pariskunnasta, joka osasi juhlimisen taidon. Unessa olin muuttamassa tuohon punaiseen kellarin hajuiseen taloon miehen kanssa, joka putosi aikoinaan radiomastosta ja jonka reisi murtui. Sanoin häntä radiomastomieheksi, enkä ole nähnyt koko miestä viiteentoista vuoteen ja olin hänet tyystin unohtanut, mikä ei ole edes kovin surullista. Ihmisaivot ovat kummalliset.


2 kommenttia:

Outo Paimen kirjoitti...

Hmmm...erikoinen mutta elävän tuntuinen uni.
Pääkopalla/alitajunnalla on omituinen tapa käsitellä asioita. Joskus unet tulevat "vuosien viiveellä" eli ovat asioita jotka muistaa tapahtuneen joskus kauan sitten ja vaikka niissä on tämä omituinen leimansa, ovat ne silti tunnistettavissa olevia juttuja mutta useimmiten unista ei saa mitään tolkkua.

Anonyymi kirjoitti...

Katariina Souri liputtaa sen puolesta, että unia kannattaisi kirjoittaa kuukausi ylös, kuulemma muuttuvat. Mielenkiintoinen kokeilu sinänsä, jos jaksaisi vaikka viikonkin, katsoa, tuleeko muutosta... K.Souriin voi aina luottaa:), no tuo on järkeenkäypää.