Olen joskus lukenut itävaltalaista Thomas Bernhardia ja ajatellut, että siinäpä on kyyninen, kriittinen ja depressiivinen sekä arvostelulle herkkä kirjailija. Nyt sitten näin Sara Hildenin museossa Kansallisteatterin produktion, joka oli dramatisoitu Bernhardin kirjasta Vanhat mestarit (tämä ja ohjaus oli Minna Leinon hienoa työtä).
Esityksen lavasteena toimi kolme valkoista laatikkoa, joille näyttelijät kiipesivät ja niiden päällä pienemmät laatikot, joilla he istuivat, ei muuta. Kolme miestä säesti toisiaan kuin hyvin yhteen pelaava trio, musiikkikriitikko Reger (Markku Maalismaa), kirjailija Azbacher, joka ei ollut julkaissut yhtään kirjaa (Hannu-Pekka Björkman) ja museon vartija (Hannu Kivioja). Välillä soi Bachin musiikki.
Näytelmässä on kyse taiteesta, johon Reger suhtautuu jossain määrin pakkomielteisesti, sillä hän käy joka toinen päivä Wienin kansallismuseossa tuijottamassa samaa maalausta. Vaikka taide merkitsee hänelle paljon, Reger näkee kaikkialla virheitä ja halveksii monia kirjailijoita, filosofeja, taidemaalareita ja säveltäjiä. Toisaalta niinä päivinä, jolloin hän ei käy museossa, Reger nyppii rikkaruohoja vaimonsa haudalta, eikä tunne mitään. Ilmeisesti näytelmässä on kyse taiteesta ja sen aitoudesta. Ja toisaalta siitä, että taide ei kuitenkaan ole ihan kaikki. Olen ajatellut (mikä suuri ajattelija kuvittelen olevani), että liika tieto ja teoria voi estää taiteeseen parhaimmillaan liittyvän hurmion. Jos etsii virheitä, ei näe kauneuttakaan.
Loistavia näyttelijöitä, hienoa yhteistyötä, pieniä eleitä takin helman suoristuksia, katseita ja toistoa, josta kehittyy mahtava viisas ja humoristinen näytelmä.
Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti