Kaadoin aamulla vedenkeittimeen kalkinpoistoainetta. Kurkistelin välillä kannen alle ja seurasin prosessin etenemistä, tummuneiden alueiden kirkastumista ja tunsin suurta tyydytystä. Keittimen sisäpohja hohtaa nyt kuin peili. Hinkkasin vedenkeittimen ulkoiset osat töhnistä. Keitin keikistelee keittiössä kuin muinoin nuorena juuri kaupasta tulleena. Voi kun itsensä voisi puhdistaa jollain kemikaalilla sekä ulkoa että sisältä (eikös sitä tehdä sameille järvivesillekin?) ja aloittaa uuden elämän. Ei voi. Näillä kalkkeumilla mennään.
Facebook-ystäväni sairastaa syöpää, jonka hoidossa on siirrytty palliatiiviseen vaiheeseen. Parantavaa hoitoa ei siis enää ole, mutta oireita kuten kipua ja ahdistusta hoidetaan. Rohkeaa ilmoittaa asia yhteisesti kaikille. Ja vaikeaa meidän muiden kannalta. Pitääkö reagoida vai ei varsinkin kun ei tunne naista kovin hyvin tai ei juuri lainkaan.
Pitäisi tehdä meeting-esitelmää. Pakko, ei voi karkuunkaan juosta. Mutta että tänään, ei kai. Pitää ensin puhdistaa kaikki kalkit. Kalkkia löytyy ainakin kylpyhuoneen kaakeleista. Ilman esitelmää jäisivät kalkit kuuraamatta.
3 kommenttia:
Kiva arjen kuvaus.
Juuri eilen mietin, että jos yhtäkkiä pääsisin vaikka kolmikymppisen itseni kehoon, sirot sormet, pienempi jalan koko, paksut tummat hiukset, kevyempi olo...en edes muista enää, mikä kaikki olisi toisin ja millä tavalla, kaksi tervettä rintaa, aivojen toiminta liukkaampaa (onneksi muutokset ovat hitaita), niin tulisinko hulluksi. Joutuisin varmaan manian valtaan.
Pitäisi heti soittaa kaikille ja lähteä johonkin. Kuulostaa raskaalta.
Sairaalle ja sairastuneelle voi puhua ja kirjoittaa aivan samalla lailla kuin ennenkin.
Ei se ihmisen luonne mihinkään muutu sairastuttua.
Kaikesta eniten väärin on alkaa säälimään tmv.
Lähetä kommentti