Flamencoa

Hikoilin eilen illalla Tampereen flamencoviikkojen päätapahtumassa. Esitettävä teos oli Agel Rojasin Camino (ensi-ilta muuten). Ryhmässä tanssi edellä mainitun lisäksi Carmen Cortez ja  siinä esiintyivät myös naislaulaja, kitaristi ja perkussionisti, jälkimmäinen on Pirkanmaan lahja flamencolle. Rojas tanssi housunvyötärö kainaloissa sellaisessa ylväässä takakenossa, ettei siihen moni kykene. Seurasin miehen käsiä, jotka tekivät laajoja kaaria samalla kun mies kieputti ranteitaan. Sormet pyörivät välillä nipussa ja välillä harallaan. Tanssija kommunikoi laulajan, naispuolisen tanssijan ja muusikoiden kanssa, mutta ei flirttaillut yleisölle kuten madridilainen turistiflamencomies. Usein näkyi vain tanssijan selkäpuoli. Rojasin kasvot ilmensivät sen tason tuskaa, jonka saattaa havaita suomalaisen miehen naamalla silloin kun Ruotsi voittaa Suomen jääkiekossa. Cortez oli jo selvästi kypsässä iässä, mutta hänen tanssinsa ei ollut yhtä tuskan täyttämää. Laulaja huusi ai, ai, ai, epäilen, että  iho oli kiireessä jäänyt esiintymiskoltun  vetoketjun väliin.

Esitys oli hieno, mutta miksi aina tällaisissa tapahtumissa lavalle änkeää pari tapahtuman järjestäjää puhumaan joutavuuksia. Kaipa he haluavat vilauttaa uusia juhlaleninkejään. Minusta se vain pilasi latautuneen odotuksen. Ryhmälle jaettiin kiitokseksi saunavastat. Toivottavasti he tiesivät mistä oli kyse, sillä minusta se näytti nololta.