Stop, shake, honey, go!

Olin töistä lähtiessäni voimattoman raivon vallassa. Tein sellaisen tyhmyyden, että vilkaisin huomista listaa. Se oli niin täysi, etten millään ehdi tehdä kaikkea, varsinkin kun pitäisi olla kolmelta ensiavussa päivystämässä. Kun kirjoitan tätä raivo tuntuu taas päästä varpaisiin. Kaikkea ei ehdi, eikä voi, mutta miksi lähtökohtaisesti tehdään mahdoton ohjelma. Laitoin huoneeni oven kiinni ja luettelin kaikki ne sanat, joita lapsena kiellettiin sanomasta. Luin rimpsun monta kertaa, hengitin syvään ja tuijotin nenäni päätä, kuten Aslakissa opetettiin (Aslakissa ei tosin käsketty kiroilla, ainoastaan tuijottamaan silmät kierossa nenänpäätä). Ei auttanut.

Kävin perinteisesti Tammerfestin ilmaiskonserttissa, jossa yleisö esittää laulutoiveita ja Kari Peitsamo ne toteuttaa. Kuten yllä olevasta kuvasta saatatte nähdä, konserttipaikasta oli tehty sangen viihtyisä. En osaa selittää viehtymystäni Peitsamoon, se koostuu nostalgiasta ja miehen huumorintajuisesta esiintymisestä. Peitsamo puhuu ehdottoman korrektia kirjakieltä ja osaa ironian taidon. Musiikki, no jaa, kappaleet muistuttavat kovasti toisiaan. Vesi valui varpaittteni välistä, kesäleningin helmoista ja nenänpäästä, mutta mielialani parani huomattavasti. Vasemmalla kuvassa heiluu tosifani, joka jaksoi hypellä kaatosateessa koko keikan ajan. Ei tarvinne mainita, ettei tämä opiskelijanuorison edustaja (Peitsamon luonnehdinta) ollut selvin päin.

Viihtyisälle festivaalialueelle päästäkseen oli näytettävä repun sisältö, en tiedä mitä etsivät.

Olen vetänyt taas villasukat jalkaan, se tukalin helle lie siis tältä erää ohi.