Soitin aamulla isälle Espanjaan. Keskustelu sujui perinteiseen tapaan:
Onnea.
Kiitos. Siellä taitaa olla talvi.
Juu lumista on. Oikein kiva ilma.
Viikon piästä lumi sulaa.
Puhelun lopettamiseen pyrkivää ääntelyä. Kallista tuo Espanjaan puhuminen.
Sitten viikonlopun kulttuurikatsaus:
Ken Loach on ohjannut kiinnostavan elokuvan Kela-käynneistä. Ohjaaja on 79-vuotias, mutta tarina on ajankohtainen. "I, Daniel Blake" on elokuva, jonka jokaisen olisi hyvä nähdä. Varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten.
Dave Johns on uskottava sydänvaivoista kärsivänä Danielina, joka putoaa absurdisti korvausten piiristä. Mies tapaa työvoimatoimistossa Katien, nuoren yksinhuoltajan, joka myöhästyy virkailijan tapaamisesta ja jota siitä rangaistaan. Danielin ja Katien välille muodostuu hieno ystävyys.
Jos tämä olisi toisenlainen elokuva se loppuisi voimaannuttavaan kohtaan, jossa Daniel spreijaa nimensä työvoimatoimiston seinään, mutta tämä elokuva jatkuu.
Tulen muistamaan pitkään, miten Katie yrittää tehdä kotia vieraaseen kaupunkiin ja hinkkaa rujon asunnon pinttyneitä kaakeleita yömyöhällä. Yksi kaakeli irtoaa seinästä ja hajoaa palasiksi. Muistan leipäjonon ja epätoivoisen myymälävarkauden. Lapsen, jota kiusataan rikkinäisten kenkien vuoksi. Sen, ettei leipäjonosta löydy terveyssiteitä. Työvoimatoimiston CV:n tekokurssin. Ja monta muuta hetkeä.
Työvoimatoimistossa työskentelee yksi inhimillinen virkailija, mutta hänkään ei voi määräyksille mitään. Kansalaiset, jotka eivät osaa käyttää tietokoneita ovat kaiken ulkopuolella. Voihan joka paikkaan soittaa, mutta mistään ei vastata.
Lopussa itketti, tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti