Tekisi mieli kirjoittaa jo jotain muutakin kuin blogia. Romaanihenkilöt ovat mielessäni, mutta en ihan tarkasti tiedä mitä niillä henkilöillä tekisin. En laita heitä ainakaan deittailemaan ja haaveilemaan häistä, sillä toivon, että minut otettaisiin tosissaan vaikka tarinalleni naurettaisiinkin.
Ensi viikko on vapaata, joten olen hädissäni kerännyt arkipäiville kaikenlaista menoa, etten vain pystyisi kirjoittamaan. Tämä on monimutkaista. Haluan kirjoittaa, mutta yritän tehdä kaikkeni, ettei se kuitenkaan onnistuisi.
Ilmoittauduin facebookissa pienen kirjoittajaryhmän jäseneksi. Tänään olisi ollut tapaaminen, jonka lopulta jänistin. Perustelin itselleni, etten millään ehdi. Sen sijaan, että olisi keskustellut toisten kirjoittajien kanssa, hinkkasin tiskipöytää.
En ole kirjailija ennen kuin kirjani arvostellaan lehdessä. Saattaa siis olla, ettei minusta tule koskaan kirjailijaa.
Mummoni oli erityisen tittelinkipeä. Jos hän eläisi vielä niin hän sanoisi "lapsenlapseni, lääketieteen tohtori ja kirjailija". Serkkujeni tyttöystävät hän esitteli joka kerran tohtori Pissatulehduksen ja eläinlääkäri Suu-ja Sorkkataudin tyttäriksi. Nimet on tässä häveliäisyyssyistä muutettu ja vaikka heistä tuli vaimoja niin he ovat jo entisiä vaimoja. Mummo oli varma, että hänestä olisi tullut sisustusarkkitehti, jollei hän olisi päätynyt pientilan emännäksi. Ja miksei olisi saattanut tullakin. Miksei minulla ole samanlaista katteetonta uskoa itseeni?
3 kommenttia:
Kuinkakohan paljon Suomessa julkaistaan vuodessa kotimaisia kirjoja? Ei monta sataa. Ei luulisi olevan mahdoton tehtävä, että kustantaja lähettäisi kunkin (ainakin ensi kertaa julkaistun) kirjailijan kirjan tämän paikallisen lehden kulttuuritoimitukseen. Siitä luulisi voivan kirjoittaa muutaman sanan. (Ehkä näin tehdäänkin, en tiedä.) Ei luulisi tulevan murska-arviota, kun kirja on katsottu julkaisemisen arvoiseksi.
Kirja on lähetetty suurimpiin sanomalehtiin Tampereliseen ja yle:lle. Muutamaan naistenlehteen myös.
Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, mistä aiheesta kirjoittaa? Olen aina ihmetellyt (ja ihaillut) Väinö Linnaa, hän ei kirjailijaksi paljoa kirjoittanut, mutta (melkein) kaikki mitä hän kirjoitti on kansakunnan kaapin päällä. Hänen aiheensa olivat "suuria", Suomen torpparikysymys, itsenäistyminen, sisällissota, luokkataistelu. Jatkosota. Ja pienten ihmisten kohtalot noissa aallokoissa.
Samaa kykyä on Sofi Oksasella... hänelle kanssa mitä parhaimmat toivotukset.
Suomen kaikkien aikojen menestynein kirjailija, Waltari, sai kuulla olevansa "viihdekirjailija" ei ehkä tullut otetuksi "tosissaan" kuttuurieliitin taholta, mutta kyllä lukijoiden taholta.
Meillä ei ole ollut sotia aikoihin (luojan kiitos) joten sodasta on suomalaisille hiukka vaikea kirjoittaa.
Hyvä kirjailija on nähdäkseni (siis vain oma subjektiivinen vaatimaton mielipiteeni) usein aavistanut mitä jokin "historiallinen" kehitys pitää sisällään, vielä pinnan alla, miten pienet ihmiset sen aistivat ja kokevat, ja sanoittanut kokemuksen kohtalaisen selvästi, jonkinlaisen tarinan muotoon.
Ai niin, jätinkö mainitsematta Erich Maria Remarquen, hänellä eo tendenssi näkyy hyvin. Suosittelen tutustumaan johonkin teokseensa.
Nyt olenkin jo luetellut (melkein) puolet kaikista lukemistani romaanikirjailijoista, saa riittää tällä erää
Lähetä kommentti