Valitin eilen työkavereille työn paljoutta. Sitä ruikutusta oli inhottava kuunnella. Helvetin
valittaja! Mene muualle kiukuttelemaan ja ilmapiiriä pilaamaan. Kyllä ne lomalla olevien kollegojen kirjeet ja soitot tekee siinä täyden listan ohessa.
Valittamatta, hymy huulillaan.
Ihan oikeasti inhoan kaikkein eniten omaa
ruikutustani, inhoan sitä jopa enemmän kuin heinäkuista poliklinikan
ainoana lääkärinä työskentelemistä.
Tänään mietin, että tätähän kestää vain viisi päivää, joka on lopulta lyhyt tuokio ihmisen elämässä.
Neljältä jätin hommat kesken ja päätin, että ehtiihän sitä huomennakin ja polkaisin katsomaan hupsua elokuvaa (Danny Boylen Yesterday). En mennyt elokuviin suurin odotuksin, eikä elokuva ollut mikään mestariteos, mutta sellaisella hömpällä tavalla söpö.
Yesterdayssa joku kummallinen sähkökatko poistaa kaiken Beatles-musiikkiin viittaavan maailmasta. Kähmäisen pubin nurkassa soittanut Jack on ainoa (tai melkein ainoa) ihminen, joka muistaa yhtyeen kappaleet ja alkaa esittää niitä ominaan. Siitähän seuraa sitten mainetta ja sitä maineen nurjaa puoltakin Jack pääsee maistamaan.
Ellie Jackin "mangeri" ja ystävä, haluaisi olla muuta kuin ystävä, mutta koska tämä on romanttinen komedia niin yhteen päädytään vasta loppuviivoilla.
Paljastinko liikaa? Sen verran ilmeinen tämä lopputulos oli, etten varmaankaan sitä tehnyt. Hyvä mieli tuli. Työstressi hävisi ja palasin kotiin Hey Judea laulellen.
Elokuvassa levy-yhtiö haluaa muuten tehdä Judesta duden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti