Keskustelimme töissä sosiaalisesta mediasta. Tietty (mies)joukko halveksii ihmisten tapaa kertoa omasta elämästään FB:ssa. He paisuttelevat asian vaaroja. Elämä voi olla piloilla, ihmiset ovat kuulemma joutuneet vaihtamaan nimeään töppäiltyään FB:ssa. Toimin itse ammatissa, jossa pitäisi olla asiallinen, suorastaan täydellinen, ainakin hajuton ja mauton. Silti hölmöilen täällä.
Olen kirjoittanut kolumneja ammattilehteemme. Itsesensuuri on monesti ollut ottaa vallan. Toisaalta ihmisiä kiinnostaa juuri se, että kirjoittaja laittaa persoonallisuutensa peliin, nolaa itsensä. Kirjoitin kerran kuinka olen niin väsynyt, että tekisi väsymystä valittaville potilaille sanoa, että teidän väsymyksenne ei ole mitään verrattuna minun väsymykseeni. Moni naiskollega on kertomansa mukaan kokenut saman.
Suoraan sanoen vähän taas pelottaa seuraavan kolumnin vastaanotto ja hävettää. Oikeastaan pahinta on hiljaisuus, kun kukaan ei sano mitään.
Alan kasvatella lentopelkoani ensi viikonlopun Atlantan lentoa varten. Pommijutut kivasti lisäävät jännitystä. Sen lisäksi, että jännitystilallani pidän konetta ilmassa (jos hetkeksikin herpaannun se putoaa maahan tai vielä pahempaa mereen kuin kivi), joudun tarkkailemaan kanssamatkustajiani mahdollisen terrorivaaran varalta.
1 kommentti:
Itse olen ajatellut että mieluummin toimin esimerkkinä muille, ettei siihen kuole eikä maailma putoa (välttämättä) niskaan jos joskus rikkoo totuttuja kaavoja. Liian usein tosin menee itselläni pupu pöksyyn. Hienoa jos olet uskaltanut sanoa sanottavasti julkisesti!
Olen kärsinyt rajoittavasta lentopelosta vuosia. Paula Kinnusen lentopelkokirja auttoi hieman, mutta kovin mielellään en nykyäänkään lentokoneeseen astu. Voimia lennolle!
Lähetä kommentti