-the-key.jpg)
Minun oli suorastaan pakko ostaa Stockmanilta amerikkalaista jauhetta, josta valmistetaan Peanut Butter pikkuleipiä. Jauhon joukkoon heitettiin vettä, kananmuna ja öljyä. Pieneen huoneistooni levisi pähkinäinen ihana tuoksu. Pikkuleivät olivat pettymys, ne olivat öklömakeita. Vien ne huomenna töihin, siellä menevät vaikka styrox-palat. Viimeinen pikkuleipä pyörii astiassa pitkään, kukaan ei kehtaa ottaa sitä. Sitten joku rohkea halkaisee siitä puolikkaan, seuraava ottaa puolikkaasta puolikkaan, keksi on ikuinen.
Ikkunastani tunkee valo. On siis aika vääntäytyä ulos.
Runoraatiruno mietittäväksi:
Satu Manninen
TALO RAKENTUU PERHEEN YMPÄRILLE…
Gummerus
Talo rakentuu perheen ympärille, makaan likaisella
patjalla tai ulvon posliinikoirana kirjahyllyssä, ihan sama.
Auton ovet lyödään kiinni, jätetään vauva autoon
kunnes se ei pyristele, suljetaan muovipussiin.
Olen vauva, en jaksa kannatella päätäni.
Rastitan lomakkeelle, alkuun olen valkoinen paperi
mutta jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua yhtä suttua.
Vietän aikaani piiloutumalla koirien sekaan,
huone täynnä pureskelevia koiria. Yksi juoksee autotielle
ja jälki on kuin Pollockin maalauksessa.
3 kommenttia:
Ruma runo, ruma tunnelma. Mutta se kuitenkin on siinä. Elämä kun on aika veemäistä nurjalta puoleltaan. Huono runo ei tuntuisi missään.
Tuo ikuinen keksi -ilmiö työpaikkojen kahvihuoneissa lienee vähintään kansallinen. Myös se lienee yleinen ilmiö, että suklaarasioista katoavat aina tietyt suklaat ensimmäisinä ja menee kauan ennen kuin ne viimeiset tulee syötyä. Täytyisi viedä erikseen pakattuna töihin aina ne pahimmat, jos siellä joku söisi ne. Jos olisi töitä, i.e.
Elämä on rujoa.
Työpaikalle olen vienyt keksejä, jotka eivät kotona kenellekääbn kelvanneet. Töissä tulivat syödyksi viimeistä murua myöten.
Lähetä kommentti