Jukka Vieno
TYHJÄSSÄ, KALUSTAMATTOMASSA HUONEESSA …
Stockan kulmalla, Wsoy 2010
Tyhjässä, kalustamattomassa huoneessa
kaikki on mahdollista.
Tuohon tulee sitä ja tätä ja se ja se,
ja jokainen paikka
on rakkauden tyyssija.
Tyhjässä, autiossa asunnossa,
rakkauden huoneistossa,
kannamme patjan tuohon,
se riittää, kelloa, korua
ja puhelinta pidämme
kengässä tai keskellä lattiaa.
Emmekä kaipaa verhoja ikkunoihin,
meistä lähtee
rakkauden sokaiseva katse, sen valo
varjelee meitä
kaikilta muilta katseilta.
Tähän ja tähän ja tähän
ja tuohon, kaikenlaista, ja sekin vielä,
se on hyvä.
Ja tämä huone, tämä on hieno
ihan näin, valo
asuu tätä huonetta, läntinen aurinko,
ja tätä toista itäinen, nouseva aurinko.
Nousevan auringon huone
ja laskevan auringon,
eräänä keväänä rakkaus kipittää
valosta valoon paljain jaloin
puulattialla
ja me olemme niin onnellisia
kuin ihminen voi.
Kuluu vielä monta vuotta,
lasten ääniä, vanhusten
vähiä askeleita, kuoleman
hiljaisuutta, kunnes
rakkaus taas muuttaa
tyhjiin huoneisiin.
Kenties se on asunut siellä aina,
ihmiset vain tulivat ja menivät.
2 kommenttia:
Tämä on ihanan lämmin ja niin tosi: miten hienoa olikaan rakastaa ja olla varma. Mulla muuten on pienessä asunnossani juuri nuo kaksi valoisaa huonetta. Mutta ei rakkautta :)
Tästä tulee vähän mieleen Nerudan Melankoliaa perhe-elämässä. Lähinnä kielikuviltaan, ei tunnelmaltaan.
Lähetä kommentti