Häpeäsima

Syntymäpäiviäni vietetään ennen Vappua. Lapsuudessani noissa juhlissa tarjottiin simaa eikä limsaa. Limsa oli turhaa rahan tuhlausta. Laseihin kaadettiin tuota kellervää hiukan sameaa makeaa nenässä kihelmöivää nestettä kauniin keltaiseksi värjätyn Jaffan sijaan. Nesteen pinnalla nolosti uivat  turvonneet rusinanraadot. Kun tulin vanhemmaksi ja vieraat oppivat lukemaan, sai häpeäni sinetin: pulloissa luki Spiritus fortis 96%. Vieraiden nauru tuli ihan yllättäen, en ollut ymmärtänyt pullojen häpeää. Äitini työskenteli patologian laboratoriossa, josta simapullot olivat kotoisin.Niihin oli meillä kautta aikojen lirutettu marjamehut ja simat.

Kuljimme oppikouluun äidin kyydissä. Meitä oli kolme siskosta, joista kaikki halusivat istua etupenkillä. Aamut olivat täynnä tappelua tuosta himoitusta paikasta. Siskoni ovat minua nuorempia. Silloin kun he eivät vielä käyneet oppikoulua, sain vielä pitää tuon ihanan etupenkin itselläni. Oli kirkas aamu, tie ei näyttänyt liukkaalta.  Se oli kuitenkin vaivihkaa peittynyt mustaan jäähän. Hämmästykseksemme liuimme pehmeästi ojaan. Auton ohi ajoi sattumalta ambulanssi. Kauhukseni he pysähtyivät tarkistamaan, oliko meillä joku hätä. Kyllä minua hävetti. Keräsin kamppeeni, juoksin kouluun ja jätin äidin ja vanhan Volvo Amazonin sinne ojan pohjalle ja toivoin hartaasti, ettei kukaan ollut nähnyt kammottavaa häpeääni.

Häpesin ruokia, joita meillä valmistettiin. Sitä häpeää en tuntenut ennenkuin tutustuin kavereiden keittiöihin. Leipäressua varten kuiva ruisleipä kostutettiin vedessä, paistettiin voissa ja maustettiin suolalla. Se maistui hyvältä kunnes ymmärsin sen olevan häpeäruokaa. Tuuvinki näytti ja maistui löysältä perunamuussilta. Kaurapuuronjämät paistettiin voissa. Jouluna isä osti laatikollisen punakylkisiä omenoita, muuten hedelmät olivat harvinaista herkkua. Jonain talvena isä ja äiti jo kävivät ulkomaanmatkalla Bulgariassa ja toivat tuliaisiksi persikoita. Ne olivat kuin pehmeitä hunajaisia pikkuaurinkoja, toivoin etteivät ne eivät olisi loppuneet koskaan. Mummolassa söin kilon mandariineja ja pyysin vielä lisää. Himoni hedelmiin oli kyltymätön. Kun lopulta saatiin asuntovelat ja opintolainat voiton puolelle niin ruoan laatu nousi. Häpeä väistyi, jääkaapista löytyi hedelmiä ja leivän päälle sai muutakin kuin voita.

Viikonlopun runot on kirjoittanut Hannele Huovi, kokoelman nimi on Spa (Tammi 2011)

Kuin linnun kynsi
tuulen kohottama hius
on hänen kämmenselkänsä hipaisu.
Rentoon oksaan kasvaa kuuraa
hitaasti välkehtii
kirkkaan pakkasen armokuuro.

--------------------------------

Vuori on kauneimmillaan
kun se herää.
Selkä alkaa punertaa
laakson yli käy kevyt haukotuksen henki
kylkiin syttyy pieniä valoja
ja vakaa järkkymätön tarina
virtaa sen suonista minuun.
Kun kävelen kirjastoon, jalat liikkuvat vuorotellen
ja kuljettavat vartaloa, joka ihmettelee
jalkojen yläpuolella. Eikä muuta tapahdu.
Paitsi että jossain kaukana, kirjalaakson päässä
vuoren viereen ilmestyy uusi huippu,
kävelyllä hänkin.
Nämä kirjavuoret, joiden laaksossa kuljen
mielen juomavesi,
nousevat pilviksi, keskelle avautuu joki
ja runon hevoset kuuluvat maisemaan kuin turpeet
hievahtamatta.
Kirjalla on suomuinen selkä
ja kun pimenee, tuuli kääntää sivuja,
on luettava eteenpäin, lohikäärme lähestyy, ja silti
päivä herää kirkkaana kuin ennustajan kristallipallo.
Lukiessa maisema salpaa hengen
ja minut yllättää kirkas tieto, että
kaikki tapahtuukin minulle.
Mies puhuu oven takana
että kirjasto on kaunis, kirjat hyviä
pysyn liikahtamatta, ettei lattia narahtaisi
hengitän sinisen oven takana,
toisessa maailmassa, näkymättömässä huoneessa
aivan hänen vieressään.
Hän puhuu puhelimellaan kotiin minusta
tietämättä.
Tuijotan lautakattoon, komero on raollaan,
lehti valkoinen, ei minulta puutu mitään.
Kirja on täysi, eikä puutu mitään.