perjantai 30. joulukuuta 2011

Rouva presidentin yliaktiivinen rakko

Suuntasin eilen töistä junalla Helsinkiin kulttuuria harrastamaan. Eräs FB-puolituttu aktiivinen henkilö oli järjestänyt Pekka Haaviston tueksi tilaisuuden, jossa tämä Suomen seuraava presidentti kertoi meille, että kulttuuri on tärkeää. Samalla näimme kelvollista suomalaista nykyteatteria. Haavisto näytti jotenkin pienemmältä ja vaatimattomammalta, kuin olin kuvitellut. Hänen puolisonsa vaikutti nuorelta, ketterältä ja vikkelältä. Edellä mainittuja adjektiiveja en oikein pysty perustelemaan. Onko mies kotonaan presidenttiehdokkaan vieressä? Teatterin lämpiössä viheriäisen näköiset naiset (miehiä oli vain muutama) nauttivat sivistyneesti viinilasillisistaan. Kannattaako Haavistoa kannattaa? Mitä oikeastaan tiedän hänestä? Painava vastuu istuu hartoillani. Suunnittelin laittavani rintapieleen Haavisto-pinssin ja käyväni kättelemässä miestä. Olisin sanonut hänelle nimeni ja sen, että meitä on Tampereella monta samannimistä, että tietää kutsua oikean Heidin linnan juhliin.

Jos minusta tulisi presidenttiehdokas, olisin kuuluisa siitä, että seison vessajonoissa. Käyn nimittäin aina varmuuden vuoksi vessassa näytelmän väliajalla. Naistenvessassa voisin hyvin tehdä vaalityötä ja antaa paikkani jonossa yhdestä äänestä per ohittaja. Varmuuden vuoksi vessassa käymisestä voi saada yliaktiivisen rakon. Presidentti, jolla on yliaktiivinen rakko on maan kannalta turvallisuusriski, kyttää vain sopivia mukavuuslaitoksia, pyytää anteeksi kesken uudenvuodenpuheen ja käväisee toiletissa.

Kävin jo toista kertaa tänä syksynä Kansallisteatterissa, ensin kävin siis katsomassa HOMOA! ja sitten homoa, tai oikeastaan näytelmää Pikkujättiläinen. Näytelmän oli kirjoittanut ja ohjannut Katja Krohn. HOMO oli pateettinen tragikomedia bändeineen ja tähtinäyttelijöineen. Pikkujättiläinen oli tyystin erilainen näytelmä, pienimuotoisempi ja esitettiinkin pienellä näyttämöllä. Näytelmässä viuhtoivat kaltaiseni keskiluokkaiset korkeasti koulutetut henkilöt, joilla ura oli välillä mennyt ohi ihmissuhteiden, varsinkin niiden tärkeimpien. Loppu oli kuin oopperaa, nehän aina huipentuvat jonkun kuolemaan. Näyttelijät olivat ammattitaitoisia, eniten ihmisiltä tuntuivat uusperheen poika, elämänsä kanssa hukassa oleva Karo (Samuli Niittymäki) ja sympaattinen miehisesti omakotitaloa rakentava uusperheen isä (Antti Pääkkönen). Näytelmässä sivuttiin tieteen ja liike-elämän etiikkaa, eläinaktivimia, uusperheen arkea, sotkuisia ihmissuhteita.

Psykiatri Matti Huttunen totesi Lääkärilehdessä, että ihmisestä kertoo paljon, miten hän puhuu muista. Keskustelimme asiasta työpaikan puoliautiossa kahvipöydässä (lähes kaikki ovat lomalla, heille voi tulla maanantaina yllätyksenä, että olemme syöneet kaikki suklaakonvehtit). Minusta aina tuntuu, että olen ilkeä ihminen. H kuitenkin väitti, etten puhu pahaa muista. Olisiko niin (Matti Huttusta vapaasti muistista siteeraten), että ilkeys erottaa ihmiset toisistaan ja myrkyttää ilmapiirin ja huumori taas yhdistää ja saa meidät sankarilääkärit ja hoitajat jaksamaan. Toisaalta joskus on pakko purkaa v-tusta. Yleensä se tapahtuu huumorin keinoin.

Siskoni on saanut sähköt takaisin. Episodin seurauksena heidän katastrofivalmiutensa on noussut uusiin sfääreihin: taloon on hankittu kymmenittäin kynttilöitä, pari öljylamppua ja paristoilla toimiva radio. Minulla sellainen soi taustalla tälläkin hetkellä: ihana Selena, Neuvostoliiton lahja universumin radionkuuntelijoille. Kuuntelen sitä päivittäin, enkä edes muista milloin vaihdoin siihen patterit.

4 kommenttia:

AuvoT kirjoitti...

Ei. Ihminen joka kirjoittaa tätä blogia ei puhu pahaa muista.

Josefiina kirjoitti...

Luin jostain lehtijutusta että Kekkosta oli pyydetty antamaan neuvoja oliko se nyt nuorelle prinssi Juan Carlokselle josta oli tulossa Espanjan kuningas. Neuvo oli tämä: käy aina vessassa kun voit.

Heidi kirjoitti...

AuvoT: kyllä puhuu. Häpeän ilkeyttäni.

Josefiina: viisas neuvo, ellei vessamahdollisuuksia ole liian tiuhaan.

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen taas lukenut jostakin, että samaisen vessaneuvon antoi Margaret Thatcher jossakin seminaarissa. Häneltä oli kysytty, miten hän neuvoisi nuoria naisia, mahdollisesti politiikan uralle tai vastaavaan aikovia.