Hytti

Olen asettautunut tähän pimeyteen. Pimeys on kotini.  Laitan salaattia, syön ja luen sanomalehteä. Varpaitani alkaa paleltaa, haen villasukat ja jo siinä vaiheessa tiedän, etten enää viitsi lähteä mihinkään. Kellistyn sohvalle ja vedän päälleni ihanan torkkupeiton ja nukahdan. Nukun syvää talviunta kunnes kisu hyppää rintakehäni päälle ja alkaa kehrätä. Se haluaa nuolla hiuksiani,  tuntuu inhalta ja on pakko nousta.

Onneksi huomiseksi on sovittuna Tampere-talolle konsertti: Buena vista social club. Ympäristö on kylläkin liian steriili jollekin kuubalaiselle. Kuubalaista musiikkia pitää esittää Havannassa Casa de la Musicassa, jossa hiki valuu selkää pitkin ja kuubalaisten lantiot keinuvat irtonaisesti. Eivä ainoastaan keinu vaan tärisevät ja hytisevät elämäniloa. Kuubassa pariin otteeseen käytyäni osaan kyllä antaa arvoa Tampere-talon vessoille. Ei tarvitse ottaa mukaan omia vessapapereita, eikä likavesi vyöry pitkin lattioita.

Rosa Liksom voitti Finlandian: oikea ja arvattava ratkaisu. Olen matkustanut junalla Helsinki-Viipuri-Leningrad-Kiev- Bukarest-Sofia-Istanbul. Makuuvaunussa, jolla matkustimme Leningradista Kieviin meitä oli neljä. Samassa vaunussa kanssamme matkusti äiti ja tytär, molemmat venäläisiä. Paikalliset pukeutuivat heti junan jätettyä Leningradin kaupungin yöpukuihin ja esiintyivät yöasuissa koko matkan ajan. Asemilla mummot myivät peltiämpäreistä omenoita. Matkustajat luikahtivat junalaiturille omenaostoksille yöpuvuissaan. Junavaunussa virkailija keitti teetä samovaarilla. Meillä oli pieniä talousongelmia, sillä emme ehtineet vaihtaa ruplia. Muistelen, että meille tarjottiin lihapiirakkaa,  eikä kukaan  yrittänyt hyötyä meistä. Yhteistä kieltä ei kanssamatkustajiemme kanssa ollut, silti he kaikki kävivät meitä ihmettelemässä. Neuvostoliiton ja Romanian rajalla vaunumme nostettiin yläilmoihin ja asumukseemme vaihdettiin uudet pyörät (tai akselit vai mitä ne lienevät), raideleveys muuttui. Tullimies tarkasti matkatavaramme ihailtavalla huolellisuudella.

Kievin asemalla odotti kaksi miestä, jotka ajoivat meidät hotellille. Kun olimme asettuneet huoneeseemme samat miehet koputtivat oveemme ja veivät meidät taas Ladalla johonkin toimistoon, jossa meille annettiin ruplia. Tänä päivänäkään en tiedä miksi. Olimmeko maksaneet jostain liikaa? Ruplien kuluttaminen oli todella työlästä, sillä mitään ostettavaa ei ollut ja ravintoloiden ainoaan ruoka-annokseen kyllästyi nopeasti. Muistelen vieläkin pitkää ruokalistaa, jonka herkullisia nimiä osoittelimme ja saimme tarjoilijalta päänpuistattelut. Lopulta eteemme aina kannettiin kanaa, riisiä ja purkkiherneitä.