Päätin klo 18.25, että nyt riitti sohvalla makoilu, hyppäsin pyörän selkään ja poljin Tampere-talolle kuuntelemaan barokkikonserttia, joka alkoi seitsemältä. Konsertin aluksi kerrottiin, että solisti saairastaa flunssaa ja täten olisi suotavaa kannustaa häntä. Mies paineli rintaansa, hieroi nenäänsä ja lauloi paksusta kirjasta, jonka kannessa luki HÄNDEL. Mehän kannustettiin. Väliajalla join lasin punaviiniä miehen terveydeksi.
Sain oivan idean poliklinikkamme toimintaan sovellettavaksi: kun potilas ilmoittautuu, kertoo sihteeri, että lääkärillä on flunssa/ lääkärin kissa on tänä aamuna oksentanut matolle/ lääkärin mies on muuttanut kauniimman ja nuoremman luo. Kannusta toki lääkäriä!
Murrosikäisenä minulla oli ystävä Sari, joka soitti pianoa Musiikkiopistossa. Kävimme usein oppilaskonserteissa. Vaikeinta oli kuunnella lauluoppilaita, jotka vääntelivät käsiään, huojuivat vinhasti ja muikistelivat hassusti suutaan tuottakseen parhaan mahdollisen äänen ja eläytyäkseen traagisiin naiskohtaloihin (jostain syystä lauluoppilaat olivat lähes aina naisia). Istuimme penkeissä ja meitä nauratti niin, että vatsaan koski. Nauru oli äänetöntä, sen saattoi havaita vain hytkyvistä olkapäistämme.
Pidin tänään syksyn viimeisen esitelmän. Innostuin omista sanoistani niin, että aloin ymmärtää maallikkosaarnaajien paatosta. Esiinnyin terveyden- ja sairaanhoitajille. Miksi tuntuu siltä ikäänkuin olisin tehnyt jonkun asian valmiiksi? Vuosi vaihtuu, mutta projekti ja siihen liittyvät esitykset jatkuvat ja pari muutakin esitelmää on jo sovittu.Ihminen tarvitsee elämyksen jonkin asian loppuunsaattamisesta. Olkoon se vaikka vuosi 2011.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti