Ihmisen karu osa

Luimme koulussa Veikko Huovisen kirjan Havukka-ahon ajattelija. Minua ei muuten tuo kirja suuremmin kiinnostanut, mutta eräs juttu oli kiehtova. Kirjan päähenkilö, Konsta Pylkkänen heittäytyi nurmikolle selälleen, tuijotti taivasta ja eteni katseellaan aina ylöspäin ja yhä ylöspäin. Kokeilin samaa useaan kertaan, en ymmärtänyt asian filosofisia yhteyksiä, ihan vaan käytännöllisesti yritin edetä mahdollisimman korkealle. Menin melko nopeasti sekaisin korkeuksissa. Tänä aamuna, kun mustalta taivaalta putoili valkoisia vetisiä lumihiutaleita tehden taivaasta kolmiulotteisen, teki mieleni  asettua maahan makaamaan, tuijottamaan taivasta. Sitten muistin, ettei ole hääviä kun talvitakin selkämys tuhriintuu kuraan, luovuin siis sinisistä ajatuksista ihan käytännön syistä. Ei ole minusta ajattelijaksi.

Ostin eilen suuhygienistini yllyttämänä uuden sähköhammasharjan. Harjan mukana tuli kello, joka tietää milloin alan hampaiden harjauksen. Kun olen harjannut iäisyydeltä tuntuvat kaksi minuuttia, kellon näyttöön ilmaantuu hymyilevä palkitseva naama. Haluan tehdä kellon iloiseksi.

Luin Kari Hotakaisen romaanin Ihmisen osa ja pidin siitä kovasti (viiltävä analyysi). Kuulostaa kuluneelta, mutta kritiikki nykyistä Suomeamme kohtaan oli ovelasti piilotettu romaanihenkilöiden elämään. Heidän heikkouksiaan katsottiin lempeällä huumorilla. Hieno kirja. Minulla on kirjailijaan pieni henkilökohtainen kontakti (hyvin pieni). Kari Hotakainen on kotoisin Rautalammilta, asui aikoinaan Kuopiossa ja seurusteli kurssikaverini kanssa. Olen istunut kirjailijan kanssa baarissa samassa pöydässä. Kerran hän taisi jopa käydä meillä. En muista hänen sanoneen montakaan sanaa. Hänestä tuli hyvä kirjailija, mitä silloin tarvitsee hölistä.