torstai 22. joulukuuta 2011

Valoa

Luin eilen Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan valoa valoa valoa (näin nimi on kirjoitettu pehmeäkantisen romaanin kanteen). Vähän halvan näköisen kirjan kansien sisäpuoli on väriltään ihastuttavan pinkki.

Aiemmin ajatus runoilijan proosateoksesta olisi kuulostanut pelottavalta, nyt kävin rohkeasti teoksen kimppuun ja hotkaisin kerralla. Runollinen kieli sopi hyvin nuorten maailmaan. Olen aiemmin pelännyt runoja ja varsinkin runoilijoita, joiden olen arvellut näkevän ihmisten sisimpään, nyt olen tavannut runoilijoita, enkä enää pelkää heitä. Ehkä pikkuisen Risto Ahtia, joka kertoo osaavansa erottaa taiteilijat tavan kansalaisista ensivilkaisulla. Kirjoituskoulutuksen myötä luulen kehittyneeni lukijana. Vielä yli viisikymmenvuotiaanakin voi kehittyä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior palkinnon voittanut kirja on kovin kirjallinen luonteeltaan, kahdella ensimmäisellä sivulla viitataan kolmeen kirjailijaan: Astrid Lindgreniin, Erich Segaliin (muistaako häntä enää kukaan, itkin aikoinaan hänen rakkausromaaninsa pohjalta tehtyä Love strory elokuvaa katsoessani) ja Albert Camusiin. Neljännellä sivulla mainitaan vielä Anton Tsehov. Heti alkuun mietitään, miten aloittaa kirja. Lukijoita puhutellaan suoraan. Minä pidin siitä. Jo kirjan alussa vihjataan onnettomaan loppuun. Kyse on rakkaudesta ja kuolemasta, eikös siitä elämässä ole kyse.

Kirjassa todetaan, että "14-vuotiaana joutuu valehtelemaan vanhemmilleen jatkuvasti". Näin se taisi olla. Kuitenkin koin omien lasteni epärehellisyyden suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena. Jokaisella sukupolvella on joku merkittävä maailmantapahtuma kannettavanaan tässä se on Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Olin sairaalassa saamassa toista lastani kun onnettomuus tapahtui. Ohitin asian. En seurannut tiedoitusvälineitä.

Mimi ja Mariia kohtaavat:

"VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa.Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikäään purje. Ei niin että hän olisi lähtenyt lentoon.

Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
Palava suru.
Joka kohdistettiin minuun.
Pohjaton suru jonka olin aiemmin osannut vain kuvitella.
Vai osasinko? Minulla oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa."

En puhu kirjan juonesta, siitä on puhuttu jo tarpeeksi. Mieleeni palasi muistoja omasta nuoruudestani. Kai voi puhua kuolemalla leikkimisestä: ajoimme valtatien reunaa pyörillä ja suljimme silmämme. Ainakin hetkeksi.

Entäs ne bileet, joita taidettiin aikoinaan nolosti kutsua hipoiksi. Vetäydyin jonkun pojan kanssa pimeään nurkkaan pussailemaan, taisin kyllä olla jo enemmän kuin 14. Ajatella, jos aikuistenkin juhlissa osa juhlijoista poistuisi makuuhuoneisiin. Ehkä sellaisiakin juhlia on. En ole vaan osallistunut moisiin, olen niin porvarillinen. Jotain viatonta noissa hipoissa kuitenkin oli. Koulussa näytettiin kauhistuttava opetuselokuva huumeista, joihin en ainakaan Kuopiossa kouluaikoinani törmännyt.

Katsoin eilen pätkän YLE:n elävän arkiston filmejä esittävästä ohjelmasta. Siinä esiteltiin muotia. Mannekiinit tanssivat tavalla, joka nykyaikana näyttää koomiselta, lapselliselta ja viattomalta. Se vaikuttaa yhtä eroottiselta kuin Pikku Kakkonen.

Runoilija on kirjoittanut proosateoksen. Olisinko 14-vuotiaana pitänyt kirjasta? Arvelen, että olisin. Olin tuolloin dramaattisempi ja runollisempi kuin nykyään. Nyt mietin, pitäisikö pestä hiukset vai ei. Ja mietin tämän illan takapäivystystä. Se on vielä lusittava, sitten voin viettää joulua.

Tänään on vuoden pimein päivä. Valoa tarvitaan, valoa valoa valoa.

4 kommenttia:

Päivi kirjoitti...

Kirjoituspiirimme opettaja suositteli Valoa-kirjaa kielellisten ominaisuuksien, mm. hyvän aloituksen vuoksi. Ostin sen itselleni. Joulun tienoilla menaan makoilla kirjat kainalossa. Kirjoittamalla tulee todellakin tietoisemmaksi, kriittisemmäksikin lukijaksi.

Heidi kirjoitti...

Alkuun minulta meni nautinto lukemisesta. Ajattelin vain, että onpa näppärän lauseen keksinyt. Nyt kun kirjoituskoulutus on harvemmin, osaan taas lukea ihanhuvikseni. Olen oppinut lukemaan runoja, josta olen kiitollinen.

Joana kirjoitti...

Minäkin luin tämän ja sulatteluvaihe on vielä vähän kesken. Luin syksyllä Huotarisen nuortenkirjan Siljan laulu ja se oli kovasti erilainen, joten tämä uusi oli kyllä yllätys.

Kirjoitat teoksesta mukavasti. Saa nähdä, saanko minä kirjattua aiheesta jotain ihan blogiini asti.

Valoa sinulle!

Heidi kirjoitti...

Kiitos! Annoin kirjan joululahjaksi aikuiselle tyttärelleni.