torstai 10. lokakuuta 2013

Stressi

Otin taas käyttöön lohtufantasian, jossa kävelen ulos työpaikaltani sanaakaan sanomatta.  Menen viinerikahville Tammelantorille, makaan pari viikkoa peiton alla, en vastaa puheiluihin ja tilaan noutopitsoja. Käyn Pyynikillä munkkikahveilla.

Päivän Hesarissa Suomessa asuva etelä-afrikkalainen kouluttaja hymyilee niin, että koko hammasrivi näkyy ja kehottaa kysymään itseltään "Pitäisikö minun olla stressaantunut?". Mies istuu rennosti kotonaan antiikkikaapin edessä. Seinälle takaraivon yläpuolelle on ripustettu nykytaidetta.  En todellakaan tiedä pitäisikö minun olla stressaantunut, mutta tiedän sitä olevani. Olen raivoissani huomisesta listasta. Varmaankin joku on sitten kysynyt minulta luvan kaikkeen tuohon ylimääräiseen, en enää muista. Tässä ammatissa pitäisi olla tavallaan pehmeä ja herkkä ja toisaalta itseään suojellakseen kova, sillä totisesti osataan syyllistää. Aina löytyy inhimillinen syy, hätä, johon ei muualta apua saa ja joiden vuoksi on huono omatunto. 

Työpaikan ikkunasta näkyy keltainen puu, jonka lehdet liikkuvat tuulessa kuin parvi säikähtäneitä trooppisia pikkukaloja. Lämpimästi pukeutunut nainen kertoo nukkuvansa kolme yöpaitaa yllään, siitä jotenkin päättelen, että hän asuu yksin. Naistenlehtien muotikuvien kerrospukeutuminen on vaisu versio aidosta kerrospukeutumisesta, johon kuuluu monesti paritkin pitkät kalsarit, hihaton ja hihallinen aluspaita, tämän päälle on puettu ne varsinaiset vaatteet.

Lontoon Les Miserables- musikaalissa kuulee ihmisten puheesta (tai oikeastaan laulusta), ovatko he yläluokkaa vai rahvasta, suomen kieli ei erottele ihmisiä samaan tapaan vaan kaikki laulajat tamperelaisessa versiossa käyttävät samaa kieltä. Ehkä tulevaisuudessa Suomessakin, kun kaikki rikkaat ostavat terveyspalvelunsa yksityisiltä tahoilta ja laittavat lapsensa yksityiskouluihin, alkaa eron kuulla jo aksentista.

Vielä lopuksi päivän ilonaihe: hieno kirjailija Alice Munro sai kirjallisuuden Nobelin. Löysin hyllystäni kolme hänen novellikokoelmaansa ja kuvasin kirjat, mutta en onnistunut tällä vehkeellä lisäämäään kuvaa tänne.




6 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Lupaan aina ylimääräisiä, yritän pitää kirjaa lupauksistani mutta unohdan. Suututtaa kuin kännykän muistutukset (jotka on sentään itse ohjelmoinut.)

Tappelin kaksikymmentä vuotta sitten neuvolassa liian täyttä listaa vastaan saadakseni 8-11.30 välille 15 minuutin tauon klo 9.30. Sain sen sitten - taukoa edeltävää aikaa jakamaan pistettiin vain kaksoset. Ajateltiin menevän jotenkin nopeammin.

Heidi kirjoitti...

Muistan joskus aikoinaan tk:ssa, kun äidit toivat lasta korvatarkastukseen ja mukana oli rivi sisaruksia, joiden nenistä valui räkää ja äiti pyysi "samalla" katsomaan kojo porukan korvat.

Heidi kirjoitti...

Ei siis kojo vaan koko.

Merja kirjoitti...

Melkein muuta en voi sanoa kuin: osanottoni. Tämän päivän SLL:n pääkirjoitus (PH) sivuaa lukemisenarvoisesti aihetta. Itsekin poden ajoittain huonoa omaatuntoa nykytyössäni. Mietin, pitäisiköhän minun olla ihan muualla töissä.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä kyllä, minäkin olin niin iloinen Alice Munron Nobelista! Hän on ehkä lempikirjailijani, kaikki hänen novellinsa ovat mestariteoksia. Niitä lukiessa tuntuu aina että tämän hienompaa ei enää voi ollakaan, ja sitten taas se seuraava on vieläkin parempi. Tämä on varmaan ensimmäinen kerta kun tämä palkinto saa minut henkilökohtaisesti niin hyvilleni.

Heidi kirjoitti...

Merja: hyvä kirjoitus, juu. Anonyymi: Munro on suosikkini myös. Kerrankin voittaja oli hyvin tuttu.