sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Toksinen taide

Sunnuntaiaamun pyöräily työpaikalle oli taas kummallinen kokemus, ei yhtään ihmistä tai ajoneuvoa, vain kajastavaa auringonvaloa ja keltaisia lehtiä, jotka kahisivat pyörien alla.

Kotiin tullessa Kerttu oli muistanut minua oksentamalla olohuoneen maton hapsuihin. Kokkareiden siivoaminen oli hankalaa, käytin muovihanskoja, astianpesuainetta ja juuresharjaa, jonka olen pyhittänyt Kertun karvojen ja oksennusten puhdistukseen. Montakohan kissanoksennusta matossa on. Kerttu valitsee olohuoneen maton vatsan sisällön kohteeksi ihan minun kiusakseni.

Gorilla Karila (nuori mies on julkaissut kirjan nimeltä Gorilla, jota en ole vielä lukenut), oli kirjoittanut eiliseen Hesariin jutun, jossa epäili tekeekö taide oikeasti ihmiselle hyvää, niinkuin usein väitetään. En voi siteerata artikkelia tarkemmin, sillä pakkasin kulttuurisivuihin tänä aamuna Kertun jätökset.

Ne kaikkein tasapainoisimmat ihmiset, jotka tunnen, käyvät teatterissa kerran vuodessa (työpaikan pikkujoulunäytös), eivät käy taidenäyttelyissä ja lukevat ainoastaan lehtiä (ei kuitenkaan Parnassoa tai Imagea). He eivät kirjoita, maalaa, sävellä tai valokuvaa, tai valokuvaavat lapsiaan ja kotieläimiään. He eivät myöskään halveksi ihmisiä jotka tekevät taidetta, vaan usein kunnoittavat heitä. Taiteen tekijät taas monesti  pilkkaavat "tavallisten ihmisten" huonoa makua.

Mitä syvemmälle omaan taiteenalaan menee, sitä kauemmaksi ns. kansan mausta erkanee oli kyse runoudesta (muut arvostavat Eino Leinoa, runoilijat kokeellista tyyliä), arkkitehtuurista (Kiasma versus uusvanhat romanttiset puutalot), musiikki (Albinonin Adagio versus Kaija Saariahon teokset), kuvataiteet (Taistelevat metsot versus installaatiot). Kun radiossa soi Carmenin alkusoitto, totesi säveltämistä opiskeleva nuori sukulaismies "En voisi kuvitella, että kukaan ammattimuusikko haluaisi kuunnella tätä.". Hän ei sanonut tätä mitenkään ilkeästi, totesi vaan.

Jos taiteen harrastaminen tekisi ihmisestä jotenkin paremman, niin minun pitäisi olla ylevyydessäni ainakin kakkoslevelillä. En kuitenkaan ole.  Olisiko ihmisen hyödyllisempää sauvakävellä kuin lukea Volter Kilpeä? Voiko taidetta yliannostella? Kohtuullinen määrä saattaisi olla siis hyödyksi, jossain vaiheessa mennään kuitenkin toksisiin annoksiin ja seuraukset ovat kohtalokkaat.

5 kommenttia:

hannuhoo kirjoitti...

Hyvä analyysi.

Kaikkea on nyt liikaa. Kun luen äitini päiväkirjoja ajalta ennen sotaa niin huomaan kadehtivani heitä silloin eläneitä. Harvinaisia, tavoiteltavia asioita joiden vastaanottoon ja osallistumiseen valmistauduttiin, sellaisia oli.

Itsekin muistan 50-luvun. Silloinen keskiluokan elintaso lisättynä nykyisellä sairaanhoidolla olisi optimi, luulen. Ei ollut telkkaria vaan pelattiiin yhdessä skruuvia. Luettiin. Oli yhteisö johon kuuluttiin.

Nyt? Ja, was nun, kleiner Mann?

Heidi kirjoitti...

En halua ihannoida entisiä aikoja. Aina on ollut sivistyneistöä, joka on katsonut tyhmempiä pitkin nenänvartta.

hannuhoo kirjoitti...

Nyt en .. no, olkoot.

Heidi kirjoitti...

Taisin käsittää jotain väärin. Ei ollut tarkoitus tietty.

hannuhoo kirjoitti...

Heidi, asia selvä. (Olin hetken aika harmissani tuosta nenänvarresta). Kommentit tulee kirjoitettua pikaisesti ja vastapuolesta, varsinkin kommentoijista tietää vähän jos ollenkaan, ei kuule, ei näe. Väärinymmärrykset ovat väistämättömiä. Pahoittelen omiani.

Luulen muuten että se mitä on ajateltu sivistyneistön "von oben-asenteeksi" on usein ollut ujoutta erilaisista oloista tulevaa kohtaan. Nyt vaivan nimi on byrokratia.