sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Nolot vanhemmat

Ensimmäistä kertaa Nobelin kirjallisuuspalkinto meni kirjailijalle, jonka teoksista olin jo aiemmin kovasti pitänyt. Tosin hän on kohtalaisen uusi tuttavuus: olen lukenut kirjailijan  tuotantoa takaperin aloittaen viimeisimmästä suomennoksesta Liian paljon onnea. Nyt luen novellikokoelmaa Viha, ystävyys, rakkaus ja olen jossain puolivälissä, eli perinteiseen malttamattomaan tapaani kommentoin kirjaa ennenkuin olen sen lukenut loppuun. Kirjan niminovelli on nimetty kahden nuoren tytön leikin mukaan. Leikissä omasta ja ihastuksen kohteen nimestä poistetaan yhteiset kirjaimet ja jäljelle jäävistä lasketaan: viha, ystävyys rakkaus. Samanlaisia leikkejä leikimme joskus varhaisessa teini-iässä. Novellissa tytöt lähettävät kirjeitä erään miehen nimissä taloudenhoitajalle, vantteralle ikäneidolle. Se johtaa tapahtumiin, joita tytöt eivät osaa odottaa. Novellien ihmiset heikkouksineen on kuvattu hyvin tarkkaan ja välillä melko säälimättömästikin. Juonen käänteet ovat yllättäviä, mutta kaikin puolin hyvinkin mahdollisia. Vertailu Tsehoviin ei ole mielestäni liioiteltu.

Kirjan myötä aloin miettiä, mistä meillä kotona puhuttiin. Emme pohtineet filosofisia kysymyksiä (kenen kotona niitä oikeasti pohditaan). Isä oli kitkerä omasta palkastaan, hän sai akateemisella koulutuksellaan pienempää palkkaa kuin toinen työntekijäryhmä lyhyemmällä koulutuksella. Minua ärsytti tuo ruikutus, Biafrassahan lapset nääntyivät samaan aikaan nälkään. Televisiosta pienten linnunjalkaisten suurisilmäisten lasten silmät katsoivat meihin vedoten. Veroista puhuttiin ja politiikasta. Päätin silloin, etten veroista valita ja lupaukseni olen melkolailla pitänyt. Kommunisteista saarnattiin, he olivat kaiken pahan alku ja juuri, kokoomusta taas kehuttiin, se oli oikea puolue. Puhuttiin naapureista ja mopopojista, jotka pärisyttivät talomme ohitse. Kun tuli vieraita niin jauhettiin taas politiikkaa ja reporadiota (kaikki olivat asioista yhtä mieltä). Kun aikuiset tulivat hiprakkaan, he alkoivat puhua kaksimielisesti ja minua tympäisi suunnattomasti.

Viikonloppuisin isä soitti levyjä, pääasiassa Bachia. Hän makasi lattialla silmät suljettuina ja kuunteli. Hänelle oli olemassa kolme kirjailijaa ja on kai edelleen: Huovinen, Haanpää ja Solzenitsyn. Äiti luki myös paljon, mutta ehkä enemmän itseään viihdyttääkseen ja dekkareita englanniksi, kieltä oppiakseen. En muista, että äiti olisi koskaan valinnut levyä, jota soitettaisiin. Mistä tuli kokemus, että meillä oli jotenkin noloa. Oli noloa, että isä makasi lattialla, isän pyörän satulaa pehmusti vanha villamyssy, retkellä juotiin kahvit posliinikupeista, eikä muovisista kuten kuului.

Kuuntelin eilen radiosta lukupiiriä, kirjana oli Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Romaani kuuluu niihin harvoihin, jotka olen lukenut englanniksi. Lukiessa Darcy saa pakosti Colin Firthin hahmon. Kirjasta tulee uusi suomennos marraskuun alussa, se pitää lukea nähdäkseen onko kirja oikeasti hyvä. Sekin kertoo perheestä, salaisuuksista ja noloista vanhemmista, epäoikeudenmukaisesta perimyksestä, aviomiesten etsinnästä ja rakkaudestakin.

5 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Meillä puhuttiin telaketjukommunisteista, mutta kokoomus oli vielä sitäkin kamalampi vaihtoehto. Olenkohan ollut ihan terve nuori, kun en ole hävennyt vanhemmissani oikeastaan mitään muuta kuin sitä, että äiti puhui kaikille vieraille vaikka ja mitä ja joka tilanteessa. (Ja nyt luonnollisesti noloutan omia lapisni puhumalla jopa tuntemattomille)

Veela kirjoitti...

Colin Firth on loistava Mr. Darcy. Mmmm....

sorvatar kirjoitti...

Olen ihmetellyt omaa 13v. poikaani, kun hän ei tunnut toistaiseksi häpeävän meitä... Itse en todellakaan olisi halunnut vanhempiani vanhempainiltaan tai muutenkaan "olla tekemisissä" tuossa iässä."

Metsänhoidosta ja maataloudesta muistan puhuttaneen paljon... Joskus vanha isäni pohti, onko esim. lastenhoito raskasta työtä, hän ei varmaan ollut isoa ryhmää pieniä hoitanut. Aina puhuttiin työn tekemisestä tavalla tai toisella, vähemmän filososfiasta ja lukeminen oli vähän kyseenalaista, uutiset sen sijaan in. Ja toisista naapureista puhuttiin rakentavasti:), jos oli vieraita.

Joskus muistan isäni kertoneen, kun hän joutui tilanteeseen, jossa häntä epäili joku aggressiivinen henkilö "mustalaiseksi", hän oli alkanut puolustautua ja kyseenalaistaa. Hän ei siis ollut romani, mutta hyvin tumma ihminen. Se oli minusta nuorena hieno teko "hänen ikäiseltään ja tyyliseltään ihmiseltä."

sorvatar kirjoitti...

Ai niin, koulutusta omille lapsille haluttiin, se oli silloin tärkeää. Äiti halusi, että ainakin minusta tulisi ylioppilas. He eivät siis olleet itse päässeet opiskelemaan, vaikka opettaja oli suositellut molempien vanhemmille, että saisivat jatkaa. Mutta se ylioppilaslakki, sekin oli tärkeä, vaikka muuten piti tehdä TYÖTÄ. Kiitos edellisille sukupolville siis, että nykyisin päästän kouluun.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Poikani kulki jossain vaiheessa aina edelläni, ettei meitä vaan osattaisi yhdistää.