maanantai 6. tammikuuta 2014

Performanssi

Syön pakasteesta joulutorttuja, sillä pakkohan ne on syödä. Torttu unohtui uuniin liian pitkäksi aikaa ja jouduin rapsuttamaan palanutta voitaikinaa sen hiiltyneistä sakaroista.

Katsoin hiljattain Areenalta taidedokumentin "The artist is present", joka kertoi Marina Abramovicista, serbialaissyntyisestä performanssitaiteilijasta. Nainen aloitti työnsä jo 70-luvulla ja työskenteli pitkään silloisen miehensä performanssitaiteilija Ulayn kanssa. Dokumentissa keskitytään Abramovicin näyttelyyn Momassa 2010 sekä yhteystyöhön ja suhteeseen Ulayn kanssa. Moman näyttelyssä katsojien oli mahdollista ottaa henkilökohtainen kontakti taileilijaan istumalla tätä vastapäätä hetkisen. Dokumentin liikuttavimpia hetkiä oli Ulayn saapuminen näyttelyyn ja tuokio, jonka tämä katsoi Abramovicia. Naisen silmistä valui kyyneleitä.

Moman edessä kiemurteli pitkä jono jo aamuyöstä. Ihmiset halusivat saada yksityisen kontaktin taiteilijaan ja tulla nähdyksi. Näyttelyssä kävi 750 000 ihmistä, joka on käsittämättömän suuri määrä. Miksi ihmiset jonottivat näyttelyyn kuin rock-konserttiin? Ehkä se oli juttu, joka piti kokea. Nainen oli kieltämättä majesteettisen vaikuttava pitkässä yksinkertaisessa leningissään. Hän tuntui oikeasti ottavan kontakin jokaiseen, joka ikäänkuin osallistui teoksen luomiseen. Hän oli taiteen äiti Amman vaikka ei halannutkaan katsojia. Moni tuntui liikuttuvan kokemastaan ja jotkut puhkesivat itkemään.

Moman näyttelyn performansseissa taiteilijat olivat usein alasti, mikä lie ollut amerikkalaisille melko vaikeaa. Tuskin se suomalaisillekaan helppoa olisi. Alastomuudesta minulle tuli mieleen Rubensin taulut, toki nämä taiteilijat olivat hyvin hoikkia eivätkä reheviä ollenkaan (huomatkaa ja toki huomaattekin, etten ymmärrä taiteesta mitään ja että minun pitäisi olla hiljaa). Abramovic sanoi, että näyttelemisen ja performanssin erottaa siitä, että näytelmän veri on ketsuppia mutta performanssissa se on verta.

Anne Mölsällä ja Mirka Kinnulalla on projekti, jossa Mölsä kirjoittaa katsojasta pikaisen  "runomuotokuvan" ja Kinnula luonnostelee sellaisen nopeasti akvarelleilla. He ovat kiertäneet tekemässä näitä muotokuvia eri paikoissa, viimeksi Rikhardinkadun kirjastolla Helsingissä. Itse kävin galleria Rajatilassa Tampereella. En oikein osaa kuvata kokemusta, eheyttävä, ylentävä, harras, hilpeä. Minulla on muistona hetkestä runo ja kuva, jotka eivät ole ihan näköisiäni, mutta pidän niistä silti tai ehkä siksi. Kuvia voi katsoa heidän blogistaan Muotokuvatiski.

Vein muotokuvat lauantaina kehystettäväksi. Kehysliikkeessä osattiin antaa hauska vinkki miten ne kannattaisi kehystää. Olisin halunnut jotkut vähän rajummat kehykset, mutta koska paspis vie aika paljon tilaa, valittavana oli vain grafiikkaan käytettäviä kehyksiä, joita saa hopeisina, kultaisina, mustina, valkoisina ja ruskeina. Kaikki yksinkertaisia ja tyylikkäitä. Ensimmäistä kertaa mietin, miksi kehykset ovat niin konservatiivisia. Ilmeisesti kukaan muu ei halua tauluunsa violetteja kehyksiä.

Onko se sitten taidetta, että isuu taiteilijaa vastapäätä ja katsoo tätä silmiin ja taiteilija tapittaa takaisin? Dokumentin perusteella sanoisin, että on. Abramovic oli jokaisen näyttelypäivän päättyessä hyvin uupunut. Minä teen samaa, istun aina uutta ihmistä vastapäätä ja yritän saada jonkinlaisen kontaktin. Minuakin väsyttää, vaikka työni ei ole taidetta.



7 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Paremmin saa makkaraa leivän päälle lekurina kuin taiteilijana. Ainakin täällä pimeässä ja märässä Suomessa. :)

Heidi kirjoitti...

Näin on.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Muistan kuulleeni tuosta Abramovicin MoMA-projektista ja katsoneeni hyvin koskettavan pätkän siitä, kun yhtäkkiä tuolilla häntä vastapäätä istuukin entinen elämänkumppani.

Se, että joku on olemassa toista ihmistä varten edes pienen hetken, on lahja.

Kävin muuten tänään Niagarassa, Menneisyys oli pieni pettymys. En saa kiinni siitä, että miksi se ei kuitenkaan oikein koskettanut.

Heidi kirjoitti...

Vähän sama olo tuli minulle elokuvasta, ehkä odotin liikaa. A late quartet oli sympaattinen.

Merja kirjoitti...

Tuosta kehyksestä. Voithan maalata sen itse minkä väriseksi haluat. Monille taiteilijoille kehykset ovat olleet hyvin tärkeä osa teosta, joskus jopa lähtökohta. Unto Koistinen keräsi vanhoja hienoja prameita kehyksiä ja käytti niitä tauluissaan, esimerkiksi. Ei siis ole pakko tyytyä tarjontaan. Itse ostan aina kirpparilta kehyksiä, kun hieno sattuu kohdalle.

Heidi kirjoitti...

Sain lahjaksi taulun, jossa oli todella kirkkaan kultaiset kehykset, joita inhosin. Sain vinkin, jonka perusteella ostin askartelukaupasta maalia ja töpsytin sitä sienllä kehyksiin, nyt ne näyttävät ihanan vanhoilta ja kulunneilta, eivätkä enää kiillä, vaikka kulta kuultaa maalin alta.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno on tuo vertauksesi lääkärin yrityksestä saada kontakti aina vaihtuviin potilas-ihmisiin!