Nenäni vuotaa. Yskää minulla ei ole ollut vuosiin, teoriani mukaan pikkutaudit eivät tällaiseen ilkeään keski-ikäiseen naiseen enää uskalla iskeä. Kai viruksetkin hieman valikoivat emäntäänsä.
Aamulehti täyttää 130 vuotta. Onnea vaan. Viimeksi hermostuin lehteen, kun sen etusivulla komisteli otsikko, jonka mukaan yhä useampi lääkäri kärvistelee huumekoukussa. Viime vuonna 15 lääkäriä menetti lääkärinoikeutensa, tänä vuonna heitä on ollut 14 (lääkäreitä on yhteensä 24 000). Ajattelin, että lehti tekee kaikkensa riistääkseen ihmisiltä luottamuksen suomalaiseen terveydenhuoltoon. Lopullisen järkytyksen koin, kun kävin lehden nettisivuilla, jonne kansalaiset olivat kommentoineet edellämainittua artikkelia. Voi sitä vihan määrää. Jotain kai sitä on vihattava, miksei sitten lääkäreitä.
Lähden tänään Tampere-talolle kuuntelemaan Omaro Portuondoa, olen saanut kuulla häntä aiemmin Porissa. Hän on kaunis vanha nainen. Eilen katsoin Teemalta dokumentin mustista tanssityöistä New Yorkista. He olivat iältään 80-95-vuotiaita. He tanssivat edelleen ja esiintyivätkin. Vanhin tytöistä sairastui dokumenttia tehtäessä, naiset olivat sitä mieltä, ettei hän ollut enää entisensä: ei edes kiroillut. Nainen kuoli ja hänen muistotilaisuudessaa stepattiin ja naurettiin ja vierailtiin naisen kantakapakassa. Baaritiskille oli tilattu myös hänen mielidrinkkinsä. Naiset olivat aiemmin vitsailleet, että naisen asunnolta pitäisi kaivaa tunneli tuohon baariin, sillä liikenne oli niin vilkasta ja ikääkin tyttösellä oli yli 90 vuotta. Kun naiset istuivat pöydän ääressä muistelemassa menneitä, tajusin, että he ovat edelleen samoja mitä he olivat silloin kun jalka vielä nousi korkealle. Heitä katsoessani mietin, minkälainen vanha nainen minusta tulee (jos en siis kupsahda sitä ennen).
Viikonlopun runo on Panu Tuomen kirjasta Jerusalemin syndrooma (WSOY 2010). Jerusalemin syndrooma on oireyhtymä, joka iskee muutamiin kaupunkiin saapuviin pyhiinvaeltajiin: he luulevat olevansa Raamatun henkilöitä (näin kerrotaan kirjan lopussa)
Olipa kerran
ilmalaiva, joka
haaksirikkoutui
pilviin,
eikä muuta
jäänyt jäljille
kuin kirjan muotoinen ankkuri.
Oli tuhoon
tuomittu ooppera,
joka karahti
aivokoralliin,
eikä muuta
jäänyt jäljelle
kuin Jumalan
musta laatikko.
3 kommenttia:
Entisaikoina ei ollut keskustelupalstoja, joten ykstyisellä ihmisellä oli vain hataria käsityksiä siitä mitä kaikkea maailmassa vihataan. Jopa omaan makuun sopimattomia kirjailijoita voidaan vihata, mikä aina ällistyttää.
Ällistyin myös siitä, että pidin tuosta runosta. Olen tottunut, etten tajua nykyrynoudesta mitään, mutta tämä herätti minussa joitakin mielleyhtymiä. Todennäköisesti vääriä, mutta ei se mitään.
Runontulkinta ei ole vahvuuteni. Analyysisanastooni kuuluu kaksi määrettä 1.tykkään ja 2. en tykkää. Tästä tykkäsin.
Minuunkaan ei pikkuflunssat iske, voin varmaan tehdä saman päätelmän kuin sinä.
Ja kun sitten joku tauti iskee ja on kuolemaksi, niin haluan samanlaiset hautajaiset kuin tuolla tytöllä. Drinkkejä en juo, mutta pullo kuohuvaa pitää löytyä.
Lähetä kommentti