Termopyyli sanoi eräs nainen minulle, en ymmärtänyt. Tshernobyl minulle kuiskattiin. Asia palautui mieleeni kun kävin Tulenkantajien kirjakaupan avajaispippaloissa. Vilja-Tuulia Huotarinen luki kirjaansa Valoa, valoa, valoa, jossa ydinonnettomuudella on osuutensa.
Kauppaan oli ahtautunut runotyttöjä (vanhempia ja nuorempia) sekä pitkähiuksisia söpöjä runopoikia (lähinnä nuorempia). Viiniä sai nauttia muovimukista ja kulttuuriohjelmaa siinä sivussa. Mieleeni jäi runopoika, joka huusi lavalla tuskaisesti, silmät suljettuina en, en, en, en, en, en. Sekä duo: muusikko (turkkilainen luuttu) sekä puheääni. Paras kappale oli se, jota he mainostivat viime kesän hitiksi: Ei, ei, ei, ei, ei. Puheäänellä oli päällään punainen teepaita, jossa poliisi pamputti, tekstissä luki crisis. Mies hyppi tasajalkaa ja (kuin uhmaikäinen) hän huusi EI! Sanoma oli minulle omiaan. Vaikuttava, voimaannuttava elämys. Opettelen sanomaan ei. Tehostaakseni sanomaani liitän siihen esikuvani mukaisesti tasajalkahyppelyn.
Kyllä ei ole enää in, sen pitää olla ei. Ehdottomasti EI!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti