sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Punainen toukka ja keltainen toukka

Olen tänä talvena kerran kaatunut selälleni, jäinen jalkakäytävä vain hävisi altani. Vieläkin on vähän hankalaa tehdä tiibetiläisiä riittejä ja muistona on pari jo syksyn lehtien väristä kellervää mustelmaa. Lisäksi olen kahdesti melkein liukastunut.

Olin eilen menossa asemalle, kun näin kaupan ikkunassa järkevän näköisiä jalkineita ja vielä suomalaisia. Ostin sellaiset, olenhan huolestunut maani tilasta. Nainen mainosti kenkien pitävyyttä, hänellä itsellään oli tietysti samanlaiset (myyjillä aina on). Mukanani oli iso reppu ja olin vähän kiireissäni. Nainen hymyili muikeasti ja sanoi: "Saanko kysyä mihin olet menossa?". "Toijalaan", vastasin minä. Jostain syystä naisen mielenkiinto menemisiini loppui siihen paikkaan.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa pilkillä. P kairasi meille reiät jäähän. Istuimme siinä sitten aikamme, noin muodon vuoksi. Kerran toukka  hävisi pilkkiongestani, mutta epäilen, etten ollut kiinnittänyt sitä riittävän hyvin. Toukka oli punaiseksi värjätty, kokeilin vielä keltaista, kalat eivät olleet kiinnostuneita. Nautimme luonnon rauhasta (muutaman sadan metrin päässä autot ajoivat kiekkaa jääradalla). Laavulla paistoi makkaroita perhe, joka sosiaaliseen suomalaiseen tapaan söi kiireellä ja jätti nuotion meille. Paistoimme makkaraa ja joimme nokipannukahvit. Myöhemmin söimme ja saunoimme. Kotiin tulin jo puoli kahdeksan junalla.

Minulla on taas flunssa, mutta tämä flunssa on jotenkin kiltimmän oloinen kuin edellinen. Kiitos flunssa, kun et ole niin ilkeä minulle.

Tämän aamun Aamulehdessä on suuri juttu Risto Rasasta. Hänen runoihinsa saimme tutustua jo koulussa. Muistelen, että jossain runossa toukka tiskasi, söpöä ja koululaisille sopivaa.Mies julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Metsän seinä on vain vihreä ovi  jo 17-vuotiaana vuonna 1971. Ostin kirjaston poistomyynnistä teoksen Kulkurivarpunen (Otava 1973), siitä pari runoa:

Vanha nainen kiikuttaa lasta.
Kovat ajat ovat takanapäin ja edessäpäin.

------------------------------------------

Käpertyä vuoteelle kuin kissa
ja nukkua, nukkkua,
mutta kun unteni venekin kiikkerä.

------------------------------

Näen veden tyynestä peilistä
rikkonaisen itseni kuvan.

3 kommenttia:

Merja kirjoitti...

Tuo ensimmäinen runo kolahti. Kun omat lapsensa saa jotenkuten jaloilleen, alkaa huoli lapsenlapsista. Puhuin potilaan kanssa lapsenlapsen kuolemasta. Minua alkoi itkettää. Hävetti. Päätin, että se on aihe, josta en puhu, ainakaan omasta aloitteestani.

Heidi kirjoitti...

Sitä lapsenlapsihuolta ei minulla vielä ole. Olen niin lahjakas huolehtimaan, että varmasti huolehdin, jos heitä joskus saan.

Raili Mikkanen kirjoitti...

Olen myöhäinen kommentoija, näköjään. Jostain syystä mieleeni palaa usein pätkä jostain Rasan runosta: Touhu antoi toukalle / monet pienet jalat.
Tai saattaahan tuo olla kokonainen runokin.