maanantai 27. helmikuuta 2012

Valittu

Kävin eilen Tampereen taidemuseossa katsomassa vuoden nuori taiteilija 2012 näyttelyä. Valittu (kuulostaa raamatulliselta) oli Ari Pelkonen nimeltään. Hän käyttää erikoista tekniikkaa, joka yhdistää maalaamista ja grafiikkaa, se tekee töistä jotenkin salaperäisen näköisiä. Ennustan, että näitä nähdään äveriäiden Glorian koti sisustusten koristeina. Ne ovat tyylikkäitä, riittävän kookkaita (näyttäviä siis), sopivat muodissa olevaan valkeaan sisustamiseen, ovat riittävän esittäviä, mutta eivät banaaleja. (Ottakaa huomioon, etten ymmärrä maalaustaiteesta pätkääkään.) Ostin museosta kivan balilaisen rannekorun.

Minulla on parikin kirjoitusystävää, jotka kuvaavat blogeihinsa yksinkertaisia esineitä, kasveja kahvikupissa, purkkeja, leluja, ovia, joista hilseilee maali. Ne kuvat näyttävät merkityksellisemmiltä kuin kuppi, purkki tai maalia hilseilevä ovi. En vaan tiedä mistä se johtuu.

Katsoin viikonloppuna Jane Austen filmatisoinnin Mansfield Park. Sarja koostuu muistaakseni kuudesta osasta, jotka kaikki ovat lähes tunnin pituisia. Aika on jo hieman kaltoinkohdellut sarjaa, se poikkeaa vaikkapa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Vaikea saada kiinni mistä tuo pieni pikantti kahdeksankymmenlukulaisuus johtuu (en ole varma, milloin sarja on tehty) ei varmaankaan tällä vuosituhannella. Tiesin jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisällä, kenen kanssa Fanny menee naimisiin, avioliitto toteutui viimeisen kymmenen minuutin sisällä. Mistä johtuu, että sarjaa jaksoi silti seurata?

Nyt varmaan mietitte, että mihin se taas pyrkii ja pelkäätte pahinta. Jossain vaan on sitä jotain, maaluksessa, kahvikupissa tai köyhässä sukulaistytössä, joka asustaa toisten nurkissa, lukee tädilleen kirjaa kun muut ovat tanssiaisissa ja joka saa lopulta sen kaikkein komeimman, viisaimman ja äveriäimmän miehen.

Lisäys: 1800 luvun romantiikka oli sen ajan romantiikkaa. Enää ei odoteta sitä oikeaa (sopivaa) ristipistotyö sylissä. Työkaverini, joka ei ole sinkku, oli käynyt Tampereen teatterin sinkkuillassa. Ensin oli istuttu kulttuurikahvila Kivessä "tutustumassa ". Juontaja oli kysynyt H:lta "mistä haaveilet?" H sanoi, että hevosesta. Teatteriesityksen ajan H istui kahden umpivieraan uroksen keskellä, eikä kehdannut haukotella, vaikka esitys oli tylsä.

5 kommenttia:

Annikki kirjoitti...

kevättä rinnassa! jesh, vihdoinkin romantiikkaa.

Erja kirjoitti...

Ihastuttavan rohkeaa kirjoittaa ajatuksiaan kuvataiteesta, vaikka kokeekin, ettei siitä mitään ymmärrä. Sitähän ei kukaan kiellä. Ja miksi ihmeessä se oikeus olisikaan vain taiteen tuntijoilla.

Merja kirjoitti...

Kaikilla on kumma kuvitelma, että kuvataidetta pitää "ymmärtää". Ei tarvitse. Sitä saa vapaasti katsoa, tykätä tai olla tykkäämättä. Eihän Bachiakaan kuunnellessa tarvitse osata lukea partituuria tai "ymmärtää" musiikkia sen kummemmin - voi vain kuunnella ja nauttia tai olla nauttimatta. Ja molemmista saa sanoa vapaasti mielipiteensä.

AuvoT kirjoitti...

Onkohan sellaista olemassa kuin komein, viisain ja äveriäin mies? Kertokaa te naiset kun olette minua viisaampi tässä. Minä nimittäin luulen että jollain voi olla yksi noista ominaisuuksista, jollain erittäin harvalla kaksi. (Itse olen tasolla keskinkertainen noissa)

Heidi kirjoitti...

Saduissa niitä miehiä on.