Haluaisin, että eutanasian sijaan keskityttäisiin kuolevan potilaan hyvään oireenmukaiseen hoitoon. Kuka kuolemasta päättää? Entäpä jos potilas tätä kuolinapua haluaa, mutta omaiset eivät? Suorittaako tappamisen omalääkäri vai joku keikkalääkäri? Vai olisiko toimeen erikseen koulutettuja ammattilaisia? Saanko minä kieltäytyä työstä, vai menetänkö tuolloin virkani?
Muistelen joskus lukeneeni tulevaisuuten sijoitetun tarinan (Tuula-Liina Varis??), jossa eläkeläiset etukäteen ilmoittivat viranomaisille sopivan kuolinpäivän. Mitä aiemmaksi sen suunnitteli sitä korkeampaa eläkettä sai. Viranomaiset hoitivat sitten aikoinaan siististi eläkeläisen pois päiviltä. Aktiivinen eutanasiakin toisi mahdollisesti yhteiskunnalle säästöjä.
Iloisempiin asioihin. Läikytin aamulla kissanruoat keittiön matolle ja kananmunan keltuaisen valutin syliini. Eikö ollutkin iloista? Aurinko kurkistaa vaativasti lasin läpi. Ulos lie lähdettävä, esitelmä viimeisteltävä, ensi viikosta stressaannuttava.
Kerttu on otettu suosiostaan ja valitsi viikonlopun runon. Runo on Sirkka Seljan kissarunokirjasta Turkissa unien sinerrys (The Lauttassari Press 1996)
Oodi onnelliselle rakastavalle
Sinä joka rakastat
aina onnellisesti
et edes tunne
sanoja laimin tai hylätty.
Koskaan et
odota turhaan
sillä
pitkänkin pimeän jälkeen
aina aurinko palaa.
Aina jonkun kasvot
eläimen kukan tai ihmisen
aina on vierelläsi
joku viiksekäs
kissa.
9 kommenttia:
Lähipiirissäni on vanhuksilla enimmäkseen käynyt niin, että mitä vähemmäksi ihmisen päivät käyvät, sitä merkittävimmiltä ne heistä ovat tuntuneet. Esim. kolmatta kertaa syöpään sairastunut ja saattohoidossa ollut sukulaiseni, jonka ruumis oli jo haurasta hauraampi, mutta henki tarrasi elämään, halusi välttämättä kuolemaansa edeltävällä viikolla hammaslääkärin vuositarkastukseen ja kuolemaan edeltävänä päivänä oli pakko saada kampaaja leikkaamaan tukka. Ja ikää siis yli 90 v.
Luulen, että näistä 70%:sta suurin osa hyväksyisi eutanasian muille kuin itselleen...
Oi miten hieno runo!
Äitini aikoinaan menehtyi alsiin ja hän olisi ehdottomasti halunnut aktiivisen eutanasian, isäni taas menehtyi syöpään ja veteli syöpälääkkeitä viimeiseen asti, tarrasi elämäänsä. Niin eri tavalla tämä asia menee, mistä sen voi tietää, jos joku vanhus kokee olevansa vaivaksi ja sen takia päätyisi eutanasiaan. Oireenmukainen hoito on varmasti se tärkein asia. Ikuisesti suren kun nuorena tyttösenä annoin periksi osastonhoitajalle, joka sanoi, että kuoleva isäni saa neljän tunnin välein morfiinia, vielä tänä päivänä muistan ihmisraunion heittelehtimässä sängyissä hirveissä kivuissaan. Osastonhoitaja tiesi, että monta päivää ei ole jäjellä. Olisi pitänyt vaatia lääkäri arvioimaan kivun hoitoa. Niihin tilanteisiin sitä ammattitaitoa kaivataan. Omaiset eivät välttämättä ymmärrä kysyä, ehkä jo paremmin.
Myönnän, että on tilanteita, joissa aktiivinen eutanasia voisi olla inhimillisintä (ALSin loppuvaihe voisi olla sellainen). Tärkeämpää olisi kuitenkin hyvä kivun ja ahdistuksen hoito. Miksi opiaateissa pitää säästää, kun elinaikaa on muutama päivä tai viikko. Parasta olisi, että potilas voisi itse käyttää kipupumppua. En ole uskovainen, mutta jotenkin kuolemakin kuuluu elämään.
Joudun vielä kärsimään tästä lauseesta.
Aktiivinen eutanasia kuulostaa sangen raflaavalta, vaikka eihän se sitä tarkoita, että henki pois kaikilta vähänkin terveysrajoitteisilta.
Hitsi, juuri luin jostakin Terhokodin Hännisen painavaa puhetta aiheesta; en vaan saa päähäni että mistä.
Hänninen mainitsi tapauksista, joissa kipua ei kerta kaikkiaan saa hallintaan.
Tuo on minusta aika omituinen ajatus, että sukulaisten tahto menisi potilaan oman tahdon yli.
Arvokkuus tulee mieleeni; ihmisen arvo on niin suuri, että miksei hän saisi lähteä arvokkaasti, jos hän on täysissä sielun voimissa sanoakseen mielipiteensä?
Minun näkemykseni asiaan on osittain itsekäs. En haluaisi tehdä sitä.
Minun mielestäni se mielensä muuttanut saattohoitokodin lääkäri viikonlopun lehdessä nimenomaan väitti, että kipu pystytään nykyisin aina hoitamaan, ongelmana on pohjaton epätoivo ja näköalattomuus, jota ei voi parantaa. Kotona puhuimme siitä, miten on kovin paradoksista: kuoleman vääjäämättömyydestä aiheutuvaa epätoivoa hoidettaisiin kuolemalla...
Äitini(87v.) etenevää dementiaa seuratessani ja tietäessäni, ettei hän ikinä olisi kenenkään suonut näkevän häntä tässä kunnossa, mietin elämän armottomuutta. Kirkkaina hetkinä toivoo kuolemaansa. Ja itselläni sama edessä...
En myöskään haluaisi tehdä armomurhia lääkärinä. Joku takaportti tietysti olisi hyvä, koska ei kuoleman kynnyksellä näköalattomuutta mikään hoida, jos on esim. als tai joku vastaava hirvitys sairautena. Asiat on ehtinyt sanoa moneen kertaan, tukan kammata, sopivat rukoukset lukea, ihmisarvonsa menettää. Ennen sairaaloita ei tuollaisen kanssa olisi selvinnytkään pitkään. Ei tavallaaan uusi idea historiassa, kuolla nopeasti. Eri asia toki, jos joku haluaa elää.
Lähetä kommentti