perjantai 16. maaliskuuta 2012

Nuupahtaneet kukat

Kävelin töihin kengät lipsuen. Miten voi hiekoitussora olla liukasta? Kuutelen edelleen Kiannon "Punaista viivaa". Anonyymin mielestä kirjavalikoimani on 70-luvun koululaisen pakkopullaa. Kuitenkin "Punainen viiva" on mielenkiintoinen kurkistus köyhällistön elämään ja yleisen äänioikeuden historiaan. Kirjan henkilöt eivät ole erityisen yleviä, enemmän sellaisia reppanoita.

Siinä töihin raahautuessani nenääni tunkivat tuoksumolekyylit kahvilan avonaisesta ovesta. Olin aiemminkin salaa kurkkinut kuppilan ikkunoista. Siellä istui työmiehiä aamiaisella. Kalusteet olivat kalvakoita baarituoleja, muovilattiassa risteli halkeamia. Nainen kantoi keittiöstä pullia, valitsin kymmenen pikkupullaa. Pankkikortti ei käynyt ja vaadittavasta summasta uupui 1.25. Sain pullat velaksi. Ne olivat kotipullia, jokainen niistä oli yksilö.

Työpäiväni eteni tahmeasti. Potilaat puhuivat liikaa, opiskelija tuppasi nenänsä joka paikkaan. Minua väsytti ja kyllästytti. Kotimatkalla pistäydyin Valossa. Söpö mies tiskin takana sanoi, että kahvi oli juuri loppu, sitä joutuisin vartoamaan hetken. Tällä loistavalla tekosyyllä tilasin lasin punaviiniä.

Minua ärsyttää yhtäkkiä kaikki. Typerä televisio, paskat sanomalehdet, nuo perkeleen krysanteemit roikottavat maljakossa kukintojaan, Kertttu on taittanut anopinkielestä lehden, kasvi näyttää kituvalta.

Eräs tuttavani on eronnut hiljattain. Hän etsii kiivaasti uutta miestä netistä. Minä en jaksa. Nuoruudessa poikaystävät löytyivät baareista. Kontakteja helpotti humalatila. Olen katsonut muutaman jakson "Satuhäitä". Pariskunnat melkein poikkeusetta ovat tavanneet ravintolassa ja olleet juovuksissa. Eräässä jaksossa äiti ja tytär ovat Tallinnassa hääviiinaksia hankkimassa. Äiti ihmettelee, miksi punaviinejä löytyy kaupasta niin monta eri laatua: "onko niitä eri makuisia?"

Kuinka moni avioliitto Suomessa jäisikään toteutumatta ilman alkoholia. Haluaisin solmia ihmissuhteet sattumalta, sen kummemmin ponnistelematta.

Olen näköjään yltiöpositiivinen. Kävimme aikoinaan kurssimatkalla Budabestissa. Söimme kivassa ravintolassa ihanan aterian. Positiivisen kurssikaverini katse pyyhki läpi ravintolan, ja pysähtyi viimein kukkamaljakkoon."Onpa nuupahtaneen näköiset kukat".

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä olen aina epäillytkin tuota, että lääkärit eivät kestä sitä kun potilaat "puhuvat liikaa" (eikä ihmekään) - ja mistä minä tiedán milloin on liikaa? Siksi(kin) lääkäriin meneminen on kamala stressi.

Heidi kirjoitti...

Liikaa on silloin kun käynnille varattu aika ei tahdo riittää.