keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Rikos

En ole juurikaan joutunut rikosten uhriksi. Lukitsematon polkupyöräni varastettiin aikoinaan kotipaihasta ja se löytyi pari viikkoa myöhemmin lähimetsästä. Kerran minut yritettiin ryöstää Barcelonassa (eikö kaikkia kerran yritetä ryöstää kyseisessä kaupungissa). Oli keskipäivä, joka lienee vähemmän suosittu ryöstöaika. Kävelin kaupungin keskustan pikkukadulla lähellä Picasso museota. Minulle oli informoitu, että Barcelona viliseen taskuvarkaita. Epäloogisesti olin tunkenut rahani farkkujen taskuun, taskut jäivät piiloon päällystakkini alle . Oli talviaika. Roikotin käsilaukkua olkapäälläni. Olin pakannut laukkuun huulipunan ja hiusharjan. Eräs ulkomaalaisen näköinen mies (ei näyttänyt espanjalaiselta, toisaalta hyökkäyksen aiheuttama järkytys sekoittaa mielikuviani) alkoi kiskoa olkalaukkuani. Minä pidin sitkeästi kiinni samaisesta laukusta, olihan laukku omaisuuttani. Revin sitä roiston käsistä alkukantaisella "sinä paska et laukkuani vie" asenteella. Samalla huusin lujaa ja kehoitin miestä irroittamaan saastaiset näppinsä omaisuudestani. Lopulta mies luovutti ja juoksi karkuun. Tyhjälle kadulle alkoi ilmaantua yleisöä.

Tämä on ainoa fyysinen kosketus rikolliseen. Barcelonassa olen nähnyt miehen ryömivän kohti katukahvilassa tuolin vieressä makaavaa laukkua anastustarkoituksessa. Metron liukuportaissa taskuvaras heitti kolikoita kaverini eteen, samalla toinen nuori mies avasi repun taskut. Mitään ei löytynyt ja miehet häippäsivät virnistellen. Kiinnijäämisen riski on olematon, toisaalta jos onnistuu niin hyvä on. Havannassa Casa del Musican jonossa, vietiin kaverilta vessapaperit taskusta (soittoruokalan vessassa ei sellaista ylellisyyttä ollut saatavilla).

Tänään lähden teatteriin. Huomenna on esitelmä. Ensi viikolla on loma. Olen kolmatta päivää karkki- ja pullalakossa. Olen taatusti laihtunut ainakin viisi kiloa.

3 kommenttia:

sorvatar kirjoitti...

Minut on yritetty kauan sitten ryöstää Tallinnassa. Epätodellista jollain tavalla. Kävelin kahvilaan sisään ja oviaukossa yhtäkkiä mies täytti oviaukon edessäni ja tunsin, kuinka joku kiskoi takana käsilaukkua. Ei päässyt eteen eikä taakse puhumattakaan sivuille, tuntui kuin happikin loppuisi. Huutokin takertui kurkkuun, kun tilanne tuli täysin yllättäen. Pidin hysteerisesti kiinni laukusta ja selviydyin. Olen pienikokoinen, että voi olla, ettei kukaan juuri silloin huomannutkaan mitään epätävallista. Kunpa sitä aina osaisi huutaa.

mersu kirjoitti...

Avun huutaminen ei ole ihan helppoa. Aina mieleen tulee ensin häpeän poikanen. Mieli miettii, onko tämän nyt oikeasti sellainen tilanne, että voi ja pitää huutaa, eikä kukaan naura tai pidä idioottina. Avun huutamista pitäisi varmaan harjoitella.

Heidi kirjoitti...

Niin onhan se noloa se avun pyytäminen. Ainakin huutamalla.