Käännekohdat ovat ilman muuta kiinnostavia. Ihminen, joka on ikänsä asunut samassa asunnossa, ryytynyt ensimmäisessä avioliittossaan ja raatanut samassa työpaikassa heti valmistumisesta saakka, ei kiinnosta ketään. Eppu ja Kurt Nuotio ovat naistenlehtien unelmamateriaalia. Joitakin vuosia sitten he muuttivat saareen toivottomien merimatkojen päähän asumaan. Rouva oli innoissaan rauhasta ja hiljaisuudesta. Sanoi stressaantuvansa kaupungin vilinästä. Nyt pariskunta asuu Berliinin keskustassa ja lamppaa kahviloissa, teattereissa ja taidenäyttelyissä. Sanomattakin selvää, että rouva hehkuttaa suurkaupungin dynaamista menoa.
Yhteenvetona kaikista lukemistani jutuista voisin todeta: pitää luopua vanhasta, olla rohkea, tehdä äkkinäisiä päätöksiä, jättää hyvä virka, vaihtaa puolisoa, heittäytyä tyhjän päälle, remontoida talonröttelö ja ennen kaikkea tehdä täyskäännös.
8 kommenttia:
Kaarina Davis. Siis se sairaanhoitaja, joka jätti työnsä.
Hänen kohdallaan kyse oli suuremmasta muutoksesta kuin pelkästä sairaanhoitajan työn jättämisestä. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, kenties ankea lapsuus johti nopeatempoiseen, materialistiseen elämäntapaan. Jossakin vaiheessa keho(kin) reagoi niin monella tavalla, että oli pakko katsoa itseään peiliin ja miettiä elämäänsä ja valintojaan.
Olen lukenut kaikki hänen kolme kirjaansa ja pitänyt niistä kovasti.
Taisin lukea saman haastattelun kuin sinä. Yllätyin, kun hän puhui siitä että saattaa lähteä toiseen kotimaahansa USA:an miehensä kanssa (jopa pysyvästi.) Se liittynee siihen, kun Alhonlahden pikkutilan ympäristö on muuttunut niin surullisella tavalla valtavien avohakkuiden ansiosta. Voin kuvitella, että luonnonystävän sydäntä raastaa, kun maisema on täysin raiskattu ja monimuotoisen eliöstön elinmahdollisuudet pilattu.
En lukenut juttua, vasn vilkuilin. Halusin vähän kärjistää. Jonkun pitää ne työtkin tehdä. Ei ole tietysti hyvä jos se tehdään oman mielenterveyden kustannuksella.
Luulenpa, että muodikas keski-ikäisten hyväosaisten downshiftaamis -intoilu on vähintään osittain elämysten hakua eli eri asia kuin ko. tapauksen elämänmuutos.
Rankka kutsumus -kirjan luin niin kauan sitten, että en suoraan sanoen muista siitä juuri mitään. Ehkä sellainen muistijälki on jäänyt, että kirjan kirjoittaja koki turhauttavaksi sen, kun asiat piti hoitaa niin pirun kaavamaisesti eikä ehkäpä tärkeimmälle - ihmisten kohtaamiselle - juuri jäänyt aikaa.
Tämä menee asian vierestä, mutta en kuitenkaan malta olla sanomatta.
Yksi ystäväni oli aikoja sitten Pitkäniemen sairaalassa ehkä joitakin viikkoja ja kävin katsomassa häntä muutaman kerran.
Minua ihmetytti se, että hoitajien kahvihuoneessa / taukotilassa nauru raikasi ja "hullut" olivat oman onnensa nojassa. Ainakin niinä kertoina, kun siellä poikkesin, tuli sellainen vaikutelmä, että henkilökunta ei ollut kovasti potilaiden saatavilla.
Mekin nauramme kahvihuoneessa, ensin aina tarkastamme, että huoneen ovi on suljettu. Hommamme on aika toisentyyppistä. Kaikkialla kahvihuoneissa nauretaan (yleensä työt kuitenkin tehdään).
Vakuutan, etten mitenkään vihaa down siftaavia ihmisiä. Päin vastoin, kadehdin heitä, sillä itseltäni puuttuu uskallus.
Luin myös samaisesta lehdestä juuri noi kaksi artikkelia, ja ihmettelin ja ihmettelin. En sinänsä ole muutoksia ja elämän kivoja käänteitä vastaan; ihmisten kannattaa elää, elää rohkeasti!
Mulle tulee se lehti, ei siinä mitään, kiva kuva. Mukava saada kasvot hyvälle kirjoittajalle :)
Hoo Moilaselle: Valitettavasti kuvaamasi käytös taitaa olla psykiatriassa vieläkin turhan tuttua.
Mielestäni en tietysti näytä ollenkaan itseltäni vaan kamalan vanhalta ja rumalta.
Lähetä kommentti