lauantai 28. tammikuuta 2017

Eurolla valkoviiniä

Osallistuin eilen kirjailijoiden tapaamiseen. Oli varsin mielenkiintoista ja mukavaakin varsinkin siinä vaiheessa kun porukkaa oli jäljellä enää kourallinen.

Yhdistyksen uutukaiset jäsenet esittäytyivät. Meitä uusia olikin valtaosa (yksitoista). Istuimme turvallisesti huoneen seinustoilla, josta kurkimme varovasti muita. Tarjolla oli tölkkiviiniä euron hintaan, kahvia, riisipiirakoita, juustoa, suklaata ja kaupan pullapitkoa.

Oli sovittu, että jokainen saa puhua itsestään ja hengentuotteestaan kymmenen minuutin ajan. Jotkut selailivat arasti kirjaansa, josta lukivat vaatimattoman pituisen pätkän, jotkut olisivat mielellään puhuneet vaikka koko illan.

Mistä toiset saavat varmuuden siitä, että ovat lahjakkaita? Onko heitä kehuttu lapsena? Eivätkö he kuule sitä varhaista kuiskausta "Älä luule itsestäsi liikoja" tai "Ei sinusta ole mihinkään"?

Ei kirjailijoiksi enää tulla pystymetsästä. Lähes kaikki uudet kirjailijajäsenet olivat käyneet erilaisia kirjoituskoulutuksia.

Jos olisin varma, etteivät muut lue tätä, kirjoittaisisin mielelläni eilisestä enemmänkin. Koska aion myöhemminkin käydä tapaamisissa jätän analyysini tähän.

3 kommenttia:

Leena Laurila kirjoitti...

Voit jatkaa analyysia päiväkirjassasi. Sitten voit 8-kymppisenä julkaista ne mehevinä muistelmina :)

Heidi kirjoitti...

Hieno idea.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Väki vähenee ja pidot paranee.

Voiko vetää johtopäätöksen, että kirjastaan innoissaan puhuva pitää itseään kovin lahjakkaana ja kirjaansa mahtavana? Joku ihminen voi olla niin superseurallinen, että hän tykkää puhua mistä tahansa ilman että kuvittelisi olevansa maailman napa. Toki olisi tarpeen tiedostaa esim. muiden puhujien määrä, jotta kaikilla olisi mahdollisuus saada äänensä kuuluville.