Kauneusvirhe

Osallistuin eilen koulutukseen, joka kesti aivan liian myöhään. Viimeinen esiintyjä jaaritteli loputtomasti ja sekavasti. Hän varasti aikaani. Kaksi kuulijaa poistui kesken kaiken. Minä en kehdannut, sillä meitä oli vain yksi iso pöydällinen.  Sen jälkeen valmistelin seuraavan aamun KPK:ta. Kyseessä oli lähes dekkarimainen luentotilaisuus, jossa anonyymina pidettävän potilaan diagnoosia selvitteli nuori, fiksu ja söpö mies. Minä olin häntä tilaisuuteen pyytänyt. Mies on suppean alan erikoislääkäri. Seuraavaksi esiintyi patologi. Minä siis stressasin tilaisuutta ja sitä miten tuo nuori mies pärjää (kaikkea ihminen voi murehtia ja kummallisten asioiden vuoksi valvoa). Nuori mies oli loistava. Jostain käsittämättömästä syystä hän kuitenkin puhui utrikariasta, kun piti puhua urtikariasta. Ensin luulin, että hän sanoi sanan vahingossa, mutta se toistui ja toistui. Toisaalta esitys olisi ollut  liian täydellinen ilman tuota pientä kauneusvirhettä.

Menin kampaajalle tuntia liian aikaisin. Siellä se nainen imarteli vielä edellistä asiakasta. Käytin minulle annetun ylimääräisen tunnin syömällä keittolounaan lähikahvilassani. Eläkeläiset hakivat sieltä soppaa rasioissa kotiinsa. Päiviteltiin sitä että talvi tulee vasta helmikuussa (niin joku valopää oli jossain iltalehdessä ennustanut). Vanha pappa, joka haki soppaa perässä vedettävään kärryyn, kertoi muinaisesta talvesta, jolloin Kallavesi ei jäätynyt lainkaan. Päiviteltiin suuria kuhasaaliita. Seuraavaksi sisään astui mummo, joka kertoi syövänsä yhdestä keittoannoksesta kahtena päivänä. Kahvilassa viipyi kiireettömyys.

Kampaajani menee joulukuussa käsileikkaukseen ja palaa sitten joskus. En haluaisi vaihtaa kampaajaa, kun olen tähän tyytyväinen, vaikka nainen ei annakaan minulle lehdenlukurauhaa. Entäs jos se toinen kampaaja, johon nyt joudun turvautumaan, onkin parempi. Mitä sitten teen kun alkuperäinen naisihminen palaa samaan liikehuoneistoon.

Televisiossa näytetään taas kuvia sikaloista. Pekoni juuttuu kurkkuuni. En taida kyetä siitä enää nauttimaan. Näen vain kuolleita possuja pitkin poikin kylmää betonilattiaa. Chicagon hotellissa tarjottiin aamiaisella ihanaa pekonia, paksua, pippurista ja päivittäin eri puun savulla savustettua (Hickory Tree, Apple Tree). Saahan sitä soijastakin kaikkea kivaa. Söin töissä soijapallerokeittoa, jotenkin en pidä sellaisesta, joka on jotain niin epämääräistä, ei lihaa, ei kasvista, ei pahaa, ei hyvää. Yllä kuva kasvissyöjän painajaisesta, amerikkalaisesta herkusta, jossa perunamuusiin oli kaivettu kastikejärvi.