Ahneus

"Sillä sanotaanhan että ihminen ei tule koskaan tyydytetyksi, vaan yhden saatuaan hän tahtoo heti jotakin uutta. Ja tämä lausutaan moitteena, vaikka kysymyksessä on lajin suurimpia lahjoja, lahja, joka on sen kohottanut yläpuolelle eläimen, joka tyytyy siihen mitä sillä on."

Olen työmatkalla liukastellessani kuunnellut Stenbeckin pientä romaania Helmi. Kirja kertoo köyhästä helmenkalastajasta Kinosta, joka löytää suuren helmen, joka lopulta tuhoaa hänet ja hänen perheensä. Se kertoo pakahduttavan surkeasta köyhyydestä ja häikäilemättömästä ahneudesta. Kirjan epämiellyttävin henkilö on (tietysti) laiska, leivoksia ahtava, kiero ja yltiöahne lääkäri. Sellaisia me siis olemme, lääkärinetiikasta ei tietoakaan. Välillä on tehnyt mieli lopettaa kuunteleminen kesken; ei elämä voi olla niin epäoikeudenmukaista ja täytyyhän köyhyydestä olla reitti ylöspäin. Kirja ei sellaista tietä näytä.

Heti perään aloitin Kiannon teoksen Punainen viiva. Suomessa ei voi enää elää ainuttakaan niin köyhää miestä kuin Topias Topiaanpoika, hänen vaimonsa Retriika Euphrosyyne ja heidän lapsensa, joilla ei ole edes kenkiä. Pääsin tänään kohtaan, jossa perheen poika laskee paljasjaloin mäkeä isänsä suksilla. Torakat kirmailevat pitkin pirttiä ja perheen  ravintona on peruna, laiha vesivelli ja kovat leivänkakkarat. Pahaa tekee tämänkin kuunteleminen. Muistelen, että kirjan filmatisoinnissa emäntä kompuroi pihalla ja kaataa umpeen menneen lehmänkantturan viimeisen maitotilkan pimeälle pihamaalle monumentaalisen musiikin soidessa taustalla.

Kehitysmaissa samanlaista köyhyyttä on vieläkin ja täällä taas riittää ahneutta ja häikäilemättömyyttä. Sanoo hän ja imeskelee tummaa suklaata ja kääriytyy muhkeaan villashaaliin.

Olen siis ahneesti näkövammaisista piiittaamatta lainannut kirjastosta heikkonäköisille tarkoitettua materiaalia, vaikka edelleenkin näen Tiimarin laseilla, joiden vahvuus on 1.50. Siellä näkövikaiset raukat turhaan etsivät Kiannon tuotantoa.