Sokerimiestä etsimässä

Itsenäisyydenkadulla sijaitsee kahvila, jonka nimi on Pörriäinen tai jotain mahdollisimman epätrendikästä. Tähän baariin työmiehet kehtaavat kävellä aamukahveille maalitahraisissa haalareissaan. Sisustus on aitoa 70-luvun tyyliä. Siellä myydään sämpylöitä, joiden välistä pursuaa paistettua kananmunaa ja kinkkua. Kahvila on miesten juttu, yhtään naista en ole nähnyt siellä kahvia siemailemassa. Pullat leivotaan kahvilan takahuoneessa eikä pullakoneella pullatehtaassa. Jokainen pikkupulla on yksilö ja maistuu ihanalta. Poljin aamulla kahvilaan ja pyysin 12 pullaa, niitä oli kuitenkin vain 11 ja ne maksoivat alle 9 euroa.  Pankkikortti ei kelpaa. Kerran jäin velkaa ostoksistani, mutta ei se haitannut.

Näin Anttilan ruokaosastolla mukavan näköisen miehen. Mies kulki perässäni, siis osti samoista hyllyistä ruokatarvikkeita ja asettui kassajonossa taakseni, vaikka kassoja oli neljä. Joskus olisin saattanut ajatella, että hän saattaisi mahdollisesti olla kiinnostunut minusta, nyt olin melko varma, että hän kyttäsi pankkikorttini tunnuslukua. Roisto osti rasvatonta viiliä, suklaata ja appelsiineja. Mies seurasi perässäni ulos tavaratalosta ja hävisi. Tarkistin kukkaroni ja kortti oli tallessa. On myös sellainen pieni mahdollisuus, että miekkonen vain sattui ostamaan samoista hyllyistä kuin minä.

Näin sympaattisen dokumentin Searching for sugarman. Niagarassa oli tunkua, katsomoon oli ahtautunut kymmenen elokuvan ystävää. En toista elokuvan juonta, mutta mietityttämään jäi kyseisen muusikon vaatimattomuus. Pohdin myös miten sattuma voi muuttaa elämän ja muuttaako se sitä kuitenkaan vai oliko se että jossain olet jotain ja toisaalla taas et. Jospa olet väärässä paikassa ja vielä väärään aikaan. Antaa olla.