Laulu ikävästä

Laulu Koti-ikävästä on voittanut monta palkintoa, joten odotukset olivat korkealla ja täyttyivätkin suureksi osaksi. Dokumetti kertoo nelikymppisestä Kaista, joka muutti perheensä mukana kaksivuotiaana Göteborgiin ja palasi takaisin Suomeen mummolamaahan 13-vuotiaana. Paluuta hän vastusti kiivaasti. Dokumentti seuraa pääasiassa isän ja pojan ajoa kohti Göteborgia ja sieltä takaisin. Kamera on viritetty auton nokalle seuraamaan kahden suomalaisen miehen keskustelua. Oli helppo samaistua poikaan siinä, miten vaikeaa onkaan puhua vanhemmilleen. Suomalaisesta kommunikaatiosta syntyi välillä tahatontakin komiikkaa ja toisaalta isän ja pojan välien läheneminen liikutti kyyneliin saakka. Isän ja pojan seuraaminen keskeytyi tuon tuostakin ruotsinsuomalaisten artistien lauluihin. Tämä on uusi "Miesten saunavuoro". Dokumentin miehet olivat riittävän kiinnostavia, sillä miesten elokuva tämä oli, nainen esiintyy taka-alalla, yhdessä puhelinkeskustelussa ja sanoessaan  kerran "Hei!" töihin lähtiessään. Kyse on isän ja pojan suhteesta ja ihmisen ulkopuolisuuden kokemuksesta. Kukapa ei kokisi ulkopuolisuutta?

Olen tästä asiasta jo kertaalleen kirjoittanut. Matkustin muutama vuosi sitten isän kanssa autolla vajaan tunnin matkan ja halusin udella häneltä syntymästäni. Äidiltä en jostain syystä voinut kysyä. Äiti oli hyvin nuori kun synnyin.

Henkilöt vanhempi mies ja hänen keski-ikäinen tyttärensä. Tapahtumapaikka henkilöauto, jota vanhempi mies ajaa. Molemmat henkilöt tuijottavat tietä. Keski-ikäinen nainen kerää rohkeutta ja kysyy:

"Missä minä olen syntynyt?"
"En minä muista."
"Et muista missä tyttäresi on syntynyt!"
"Kai sinä siellä K-vedellä."
"Kai minä sen tiedän (K-vesi lukee naisen passissa syntymäpaikan kohdalla). Missä siellä? Ei siellä sairaalaa ole."
"Taisi olla siellä koululla. Kai siellä oli kätilö."
Äidinäitini oli kansakoulunopettaja.
"Missä sinä olit?"
"Helsingissä opiskelemassa."
"Kävin minä sitten katsomassa."

Matka oli tuolloin pitkä. On se pitkä edelleen. Junalla ja linja-autolla siihen meni varmasti kokonainen päivä.
Vanhempi mies ja keski-ikäinen nainen tuijottavat tietä. He ajavat rautatieasemalle. Nainen ottaa laukun takapenkiltä ja nousee junaan.

Elokuviin kävellessäni Hämeenkadulla seisoi kaksi keski-ikäistä naista ravintolan seinämällä polttamassa tupakkaa. Toinen nainen oli ahtanut reitensä kullanvärisiin tiukkoihin farkkuihin. Naiset olivat saaneet seurakseen kaksi huomattavasti nuorempaa miestä. Kello oli neljä ja naisten kasvot punoittivat alkoholista ja niihin oli pesiytynyt sellaista pysyvämpää turpeutta, jonka saa päivittäisellä alkoholinkäytöllä. Nainen veti pölyistä kevätilmaa tupakan filtterin läpi ja puhalsi savua ilmaan. Hän lausahti painokkaasti: "Paheiden summa on vakio."

Mietin, että mistä moinen paikkaansapitämätön väite on tullut. Monesti potilaat puolustelevat juuri tällä lauseella tupakoimistaan. Jos paheiden summa olisi vakio, niin tarkoitetaanko sillä niiden lukumäärää vai otetaanko huomioon paheen suuruus. Ovatko siis puolison pettäminen ja suklaan syöminen tai tupakanpoltto ja murha samanarvoisia. Jos tappaminen on suurempi pahe kuin saippuasarjojen katsominen niin tappaja joutuu muuten olemaan melkoinen pyhimys, mutta jos taas nämä kaksi ovat samanarvoisia niin onko siinä mitään järkeä.

Tällaisia tärkeitä asioita mietin tänään ja eilen. Aikatauluuni on jäänyt yllättäen miettimiskolo.