Mansikka

Istuimme tänään ystävän kanssa Valon terassilla. Samaisella terassilla, mutta toisessa pöydässä istui ihminen, joka on suuttunut minuun. Yritin ottaa häneen katsekontaktia ja tervehtiä, jolloi hän käyttäytyi kuin olisin olohuoneen ikkuna, jonka takana olevaa maisemaa hän tarkasteli. Istuimme omassa pöydässämme, söimme ja rupattelimme ja samalla aistin vihamieheni oleskelun arviolta kahden ja puolen metrin päässä. Olin yhtä rento kuin olisin nauttinut kasvisfetapiirakkani Tampereen teatterin lavalla täyden katsomon edessä. Tuohon suuttumukseen on vaikea suhtautua, sillä se on täysin yksipuolista. Olen yrittänyt pyydellä anteeksikin, vaikka en ihan ymmärrä onko syytä näin suureen vihanpitoon.

Olen villinä mansikoiden perään. Pakastettuina ne eivät ole niin ihmeellisiä, siitä huolimatta olen säilönyt niitä ihan itseäni varten 13 kiloa. Tyttäreni ja hänen kumppaninsa ovat käyneet oikein poimimassa marjoja (saa parempia), jota he pitivät ilmeisenä keski-ikäistymisen merkkinä. Minulle on opetettu, ettei pakastettuja marjoja saa syödä ennen kuin ensilumi sataa maahan. Keväällä niitä syödään kaksin käsin, että pakastimeen saadaan tilaa uudelle sadolle.

Eipä muuta tällä erää. Tuotti vaikeuksia keksiä jutun juurta, siitä ne mansikat. Eräs kollega kertoi gastroenterologien poistaneen jonkun suolesta kaalimadon. Minä hämmästelin viattomasti, miten mato saattoi säilyä suolessa vahingoittumana ja miten lajinmääritys suoritettiin. Kun mies sanoi madon edelleen surisseen, valkeni minulle vihdoin mistä oli kyse. Minulle tuli vähän samanlainen olo kuin lapsena kun kerroin äidille Pikku Kalle vitsin ja sanoin, etten ymmärrä sitä ja samalla kun kerroin vitsiä tajusin jutun kaksimielisyyden.