Illalla peiliin katsoessani huomasin kaulallani kamalia ruskeita ihomuutoksia. Sitten muistin, että söin sohvalla maatessani suklaapatukan.
Kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa puhuttiin ostrakismistä, joka on yksi kiusaamisen muoto. Siinä henkilöstä tulee näkymätön, häneen päin ei katsota, hänelle ei puhuta, eikä hänen mielipidettään kysytä. Ostrakismi on helppo kiusaamisen muoto, sillä siitä ei jää kiinni. Sitä harrastetaan melko laajasti koulu- ja työelämässä.
Olen syyllistynyt ostrakismiin, joidenkin ihmisten kanssa ei vaan jaksa puhua. Onko se ollut tietoista kiusaamista, voihan siinä olla sitäkin. Asiaan pitää kiinnittää huomiota.
Minua ei ole koskaan kiusattu. Olen sen sijaan itse kiusannut itseäni. Olen läheltä seurannut, miten pahaa jälkeä kiusaaminen voi saada aikaan.
Pitäisi yrittää olla hyvä ihminen, mutta kun on vaan niin heikko ja itsekäs. Hyvyys ei ole välttämättä kiinnostavaa vaan se voi olla jopa tylsää. Voiko hyvä ihminen olla täysin rehellinen?
Riittäisikö, jos yrittäisi olla edes vähän kiltimpi toisille ihmisille? Jooko?
4 kommenttia:
Kyllä se on jo hyvä alku!!
On varmaan liiankin helppoa vain seurata sivusta, kun esim. koululuokassa tai työyhteisössä jotain kiusataan. Minuakaan ei oltu aiemmin kiusattu ennen kun jouduin työpaikkani organisaatiouudistuksen jälkeen uuden "välikerroksen" pomon kiusaamaksi. Siihen mennessä olimme samanarvoisia esimiesasemissamme tehneet sujuvasti yhteistyötä 3 vuotta hänen tultua pohjoisesta Pohjois-Karjalaan töihin. Kun en ollut aiemmin joutunut kiusatuksi enkä työyhteisöissä ollut kiusaamista sivustakaan nähnyt, oli aluksi vaikea edes ymmärtää mistä on kyse. Miten tuo ihminen oli yhtäkkiä muuttunut. Jouduin paneutumaan asiaan. Hyvin taitava manipuloiva narsisti oli kyseessä. Oli myös osa koko "talon" johtoa yhdeltä nimikkeeltään. Prosessi kesti 4 vuotta vuosina 2007-2010 ja oli hyvin raskas. Tuli työsuojelupäällikkö, työsuojelupiiri ja ammattiliiton lakimiehet tutuiksi. On helvetilistä, kun kiusaaja on esimies. Ehkä #metoo:n myötä tälaisiinkin on helpompi puuttua jatkossa.
Voin kuvitella miten raskasta se on. Miten sellaista voi jaksaa niin monta vuotta?
Sanopa muuta Heidi. Iso joukko meistä esimiehistä vastusti organisatiouudistusta. Muutamat yksiköt jouduimme ensin "piloteiksi". Tätä vaihetta oli mennyt puoli vuotta, kun kiusaajani sairastui yllättäen vakavasti ja jäi puoleksi vuodeksi sl:lle rankkoihin hoitoihin. Hyvä ennuste ja paluunsa oli tiedossa. Tuon puolen vuoden aikana pystyi työpaikalla taas "hengittämään" ja yhteistyö, työnteko sujui.Itse asiassa harkitsimme mieheni kanssa muualle lähtöä, kun nuorin lapsemme kirjoitti ylioppilaaksi. Emme kuitenkaan lähteneet. Ajattelin, toivoin (sinisilmäisesti), että sairauden, hoitojen "kärsimys" olisi kiusaajani muuttanut. Mutta paluunsa jälkeen jatkoi kahta kauheammin. No olihan opiskeluaikoina totuttu 1970-luvulla "taistelemaan" eikä heti luovuttamaan. "Niillä mentiin eteenpäi", kunnes kiusaajani sai savustettua minut ulos työpaikasta, jossa olin ollut lisäkouluttautumiseni jälkeen 15 vuotta ja jo aiemmin 7 vuotta. Seuraavaksi hän savusti ulos toisen esimiesalaisensa vuoden kuluttua. Kävi selville, että oli harrastanut samaa jo pohjoisessakin, vaikkei ihan niin korkeissa asemissa ollutkaan. On onneksi eläköitynyt jo pari suotta sitten.
Lähetä kommentti