Lueskelin kirjastossa muutaman naistenlehden. Henkilöjutuissa koetaan kriisi ja selvitään siitä tai pistetään elämä muuten vaan uusiksi. Lähdetään maalle, hankitaan lampaita tai uusi rakkaus (mieluiten molemmat).
Jari Sillanpää kelpaisi naistenlehteen vasta huumeisen elämän jälkeen. Siltsun pitäisi mielellään muutenkin uudistua, ehdottaisin jonkun urheilulajin aloittamista tai elokuvaroolia.
Kävin tänään fustra-pienryhmässä ja havaitsin, ettei tälläkään lajilla saavuteta hetkessä unelmavartaloa (todennäköisesti ei koskaan). Vain ohjaajan kroppa täytti nykymaailman kohtuuttomat vaatimukset.
Minä jaksoin lankuttaa!
Kävin vaatekaappiani läpi ja löysin paidan, jossa on tyhmät hihat. Ne levenevät viuhkamaisesti kyynärpäiden alapuolelta, eivätkä mahdu villatakin sisään. Otin sakset ja leikkasin liuhukkeet pois. Nyt minulla on (melkein) uusi käyttökelpoinen vaate.
Olen editoinut kässäriäni, enkä tiedä meneekö teksti parempaan vai huonompaan suuntaan. Johonkin tuntemattomaan ilmansuuntaan se kaartaa. Ainakin siinä on liian vähän pituutta. Pitääkö kirjan sitten olla paksu? Max Porterin romaanissa "Surulla on sulkapeite" oli vain 119 sivua, eikä siitä silti puuttunut mitään oleellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti